Siten ruusujen ystävä sai rauhan sydämeensä raastamalla paljaaksi puutarhansa.
X.
Nioben viimeinen lapsi.
Eräänä pimeänä joulukuun aamuna kulki muutamia naisia kuulumattomasti kuin haamut pitkin lumen peittämiä Saint-Réal'in ja Métropole'n katuja, jotka veivät Chambéry'n tuomiokirkkoon, joka kerta, kuin joku heistä kirkkoon astuessaan raotti ovea, valahti sieltä yölampun heikkoa, värisevää valoa, joka kierteli pimeiden holvikaarien alla. Tuota lekottavaa lamppua kohden kiirehtivät he kaikki läpi kylmän ja pimeyden, ikäänkuin menisivät he siltä pyytämään valoa ja lämmintä. Ne olivat köyhiä perheenäitejä, puotityttöjä, työläisnaisia, palvelijattaria, jotka riensivät ensimmäiseen messuun ennen työpäivänsä alkua kuin johonkin luvattomaan lemmenkohtaukseen. He saapuivat yksitellen, tunsivat toisinaan toisensa kirkon porttiholvissa ja tervehtivät toisiaan matalalla äänellä, sillä paikan pyhyys valtasi jo siinä heidän mielensä, ja yhtyivät sitten yhä taajenevaksi joukoksi eräässä sivukappelissa, jossa kuoripoika parhaillaan sytytti kahta vahakynttilää.
Hitaasti ja varovaisesti, peläten iljanteita, asteli rouva Guibert kirkkoa kohden, ja hänen ohitsensa livahti moni nopeajalkaisempi nainen. Kumminkin pääsi hän perille ensimmäisten joukossa, sillä vanhan tapansa mukaan oli hän lähtenyt nytkin sangen hyvissä ajoin liikkeelle. Hän polvistui hiukan erilleen muista ja vaipui rukoukseen. Hän tarvitsi suuresti Jumalan apua ja hän rukoili sitä sydämensä pohjasta. Sinä päivänä juuri hän saisi tuntea yksinäisyyden katkeruutta. Hetki oli tullut, jolloin Nioben täytyi antaa viimeinen lapsensa, se, jota hän pitää sylissään ja jota jumalat siihen asti olivat säästäneet. Kello kolme piti Paulan ja hänen miehensä lähteä Chambéry'sta ja alkaa matkansa Tonkin'iin Paulan veljien luokse Kebao'n saarelle.
Häät oli vietetty Cognin'issa syyskuun ensi päivinä. Sitten nuori pari oli lähtenyt yksinäisyyteen vieraiden ihmisten pariin, siihen Savoijin seutuun, joka verrattomassa kauneudessaan on viehkeyden, vienouden ja suloisuuden ihmemaa. — Chablais'n vihannoivalle ylätasangolle, jota Geneven järven sininen vesi hapsureunuksena koristaa ja jota rajoittavat pehmeästi kaartuvat, huippuunsa saakka metsäiset vuoret, ja kauempana hammaslaitaiset kallionkärjet, jotka kohottavat tylyn valkoisia piikkejään taivaan kuulakkuuteen, ja päivän laskiessa näyttävät kokoovan itseensä, kuten lippujen tangot, kaiken ilta-auringon hehkun. Syksy varsinkin tekee tämän lumoavan maiseman liikuttavan kauniiksi. Värivivahdusten toisiinsa sulautuva ja ikäänkuin häipyvä sopusointu hillitsee kesän liian suurta ja tuhlailevaa iloa; se vienontaa vesien ja niittyjen, lakeuksien ja vuorien naurun remakan mielihyvän hymyilyksi, joka tietää haurautensa, mutta kumminkin tahtoo vielä nauttia.
Paula ja Jean seurasivat tätä syksyn tenhoavaa värinäytelmää. He näkivät metsien puiden loistavan tuhansissa, hetken heloittavissa väreissä ja hiekkarannikolle asti laskeutuvien viiniköynnösten pukeutuvan kullankellertävään pukuun. He aavistivat jo molemmat, että rakkauden kestävyys ei ole taattua, jollei sillä ole muuta tarkoitusta kuin oma itsensä ja jos se kuluttaen aikansa pelkässä kuhertelussa, ei ymmärrä perustaa pysyväisyyttään luottamukselliseen yhteiselämään ja suvun jatkamiseen.
He palasivat Maupas'han, kun viinitarhat olivat tyhjentyneet ja niityt paljastuneet, jolloin auringon loisto, ilman lauhkeus ja maan alttius yhä vähemmässä määrässä tehoaa, pakottaen viljelijän luopumaan elatusaherruksesta. Paula painautui kiinni äitiinsä ikäänkuin unohtaakseen uhkaavan eron. Eron uhka se painostikin näitä heidän yhdessäolonsa hetkiä. Rouva Guibert'in oli täytynyt ilmoittaa tyttärelleen, että hän tahtoikin jäädä kotimaahan. Jean tarjoutui silloin jalomielisesti luopumaan suunnitelmistaan. Herra Loigny, joka lopullisesti oli muuttunut ja tahtoi auttaa sisarenpoikaansa, koetti, aikalailla vaivaamalla päätään — sillä hän oli menettänyt kaiken tottumuksen sellaiseen työhön — ottaa selville pienen omaisuutensa määrän, jota hän miten kuten oli ruusujensa ymppäilyn ohella hoitanut, ja hän huomasi nyt liian myöhään, että puutarhat ovat huonoja liikeyrityksiä. Nuoren miehen luonne ja taipumukset, hänen vaimonsa tarmokkuus, molempien heidän perheittensä taloudellinen asema, kaikki kehoitti heitä lähtemään siirtomaihin uutta kotiaan pystyttämään. Ja lisäksi Etienne uudisti uudistamistaan kutsujaan ja kertoi kuinka hänen yrityksensä kukoistivat sekä että niiden lopullinen menestys jo oli taattu. Hän pyysi hartaasti sisartaan tuomaan mukanaan heidän äitinsä, joka siellä kaukana saisi viettää onnellisia vanhuuden päiviä lastensa rakkauden ympäröimänä. Lempeästi, mutta itsepintaisesti oli rouva Guibert kieltäytynyt.
— Minä olen liian vanha, sanoi hän Jean'ille ja Paulalle, jotka häntä pyynnöillään ahdistivat. Kuinka minä, joka en ole kulkenut muuta kuin Cognin'in ja Chambéry'n väliä, voisin kestää niin pitkää matkaa? Minä tuottaisin teille vain turhaa vaivaa. Te tulette vuoron perään minua katsomaan. Te puhutte minulle lapsenlapsistani, joita minä en tunne ja joita minä rakastan, kuten ennen heidän syntymistään rakastin omia lapsiani, joita kannoin sydämeni alla.
Hän hymyili, jottei huomattaisi hänen kyyneleitään. Mutta hän ajatteli itsekseen: "Minä tunnen, että Jumala kutsuu minua. Nyt, nyt vasta minun tehtäväni on päättynyt. Minä olen lähempänä kuolleita kuin eläviä. Kun jään yksikseni, käyn useammin mieheni ja pikku Thérèse'ni luona, jotka odottavat minua hautuumaassa. Ja erityisemmin muistelen silloin Marcel'ia, joka lepää Afrikan hiekassa. Yhden matkan minä vain enää teen: lähden tapaamaan rakkaitani. Ne, jotka elävät, eivät tarvitse enää minua. Ollessani kaukana heistä rukoilen heidän puolestansa, ensin täällä ja sitten tuolla ylhäällä. Muuta en enää voi…"