— Hän on kalju, sanoi de Marthenay, jonka taaja tukka törrötti päässä kuin harja.
— Niin on, hän on tullut kaljuksi siirtomaissa. Jos hän olisi pysynyt Ranskassa, olisi hän varmaankin saanut pitää aikamoisen peruukin päässänsä.
Isabella ei vain herjennyt. Salainen kiukku saattoi hänen ahdistamaan
Jean'in ystäviä, vieläpä menetti hän kaiken malttinsakin:
— Kuulitte kai? Hänhän vasta on eriskummallinen otus, tuon teidän kapteeninne äiti. Ei ole koskaan astunut jalallansa teatteriin. Mitä hän sitten on tehnyt elämänsä aikana?
Jean, joka kunnioitti rouva Guibert'ia, kävi pisteliääksi:
— Hän on tehnyt sellaista, mitä te ette koskaan tee: hän on elänyt muita varten.
— Se ei ole elämää.
— Niinkö luulette? Mutta minäpä luulen, että hänen elämällään on ollut enemmän sisällystä kuin koskaan on teidän elämällänne, vaikka tulisitte sadan vuoden vanhaksi.
— Vai niin! Minä vasta tulisesti elänkin, siitä saatte olla varma.
— Te liehutte paikasta toiseen, ei se ole samaa. Mutta mihin ponnistukseen te pystytte?