* * * * *
Ne, jotka ahdistetulle sydämelleen hakevat rukouksesta unhotusta ja rauhaa, käyvät mielellään kappeleissa silloin, kun päivä pakenee. Holvien hämärässä, mihin ikkunoista lankeava valo hukkuu, tuntevat he himmeästi salaperäisen ja rauhoittavan olennon läsnäolon. Nuo runnellut olennot tuntee huulten hiljaisesta muminasta ja varsinkin heidän väsyneestä ja masentuneesta asennostaan noissa rukoustuoleissa, joista he ovat valinneet kaikkein pehmeimmät polvistumiseen. Mutta ne naisparat, jotka menevät ensimmäiseen messuun, tarvitsevat enemmän rohkaisua kuin rauhallisuutta. Ennenkuin antautuvat päivän rasituksiin, hakevat he voimaa ja kärsivällisyyttä Häneltä, joka valittamatta kantoi kaikki inhimilliset kärsimykset. Jokapäiväisen raatamisen karkaisemina he eivät osaa antaa arvoa tuollaiselle mukavalle hurskaudelle, vaan he syöksyvät uskon helmaan kuin vilvoittavaan veteen, josta he nousevat elpyneinä…
Pieni kello oli ilmoittanut messun alkavan. Vanha pappi astui alttarin juureen ja lausui hitaasti pää kumarassa rukouksia, joihin vastasi unisen pikku papin pehmeä ääni. Rouva Guibert oli valinnut hiukan syrjemmästä pimeän kolkan ja vaipui ajatuksiinsa. Mustassa puvussaan ja leskenhunnussaan, jota hän vielä käytti, ei häntä voinut erottaa pimeästä. Hän eli uudelleen muistissaan elämänsä viime ajat ja tunsi itsellään olevan paljon syytä kiittää ja ylistää Jumalaa. Olihan Hän kuullut hänen rukouksensa ja täyttänyt, mitä hän niin kauan aikaa ja levottomana oli anonut: tehnyt hänen tyttärensä onnelliseksi. Paula, hänen pikku Paulansa! Eihän hän rakastanut häntä enempää kuin muitakaan lapsiansa, mutta hän oli hänen hellin lapsensa ja hänen kovasti koetellun vanhuutensa tuki, ja kuinka usein hän olikaan rukoillut Jumalan siunausta hänelle, jota perheen onnettomuudet olivat aivan erikoisesti koskeneet! Hänen pyyntönsä täyttäessään Herra kyllä särki hänen sydämensä. Mutta koska Hän kerta vaati siitä sen hinnan, niin kuinka olisikaan hän voinut olla niin raukkamainen, että olisi napissut Hänen armollista tahtoaan vastaan ja valittanut sitä yksinäisyyttä, johon hän sinä iltana astuisi kuin ennenaikaiseen kuolemaan.
— Ei, ei, sanoi hän rukouksessaan. Minä en tahdo surkutella itseäni, jota olemme niin kärkkäät tekemään, puolustaessamme heikkouttammekin. Auta minua minun hädässäni, Jumala, ja vahvista minua. Tänä iltana minä tahdon olla luja. He eivät saa nähdä minun itkevän. Enhän minä voinut lähteä heidän mukanaan. Minä tunnen voimieni vähenevän ja sitäpaitsi, onhan minun tehtäväni jo päättynyt. Lapseni jatkavat sitä paremmin kuin minä. Minä kiitän Sinua, että olet antanut minun suuressa hyvyydessäsi nähdä, että tyttäreni on onnellinen. Minä uskon hänet Sinun huomaasi ja varjelukseesi tämän pitkän matkan aikana, ja samoin hänen miehensä, josta on tullut minun poikani.
Syvästi liikutettuna hän lisäsi:
— Minä uskon Sinun haltuusi, Jumala, vielä erään toisen hämärän ja epävarman elämän, pienen tulevan olennon, jota minun silmäni eivät saa nähdä, eivätkä käteni hyväillä tässä maailmassa. Anna hänelle terveyttä, viisautta, päättäväisyyttä ja alistuvaisuutta pyhään tahtoosi. Anna hänen elää kauan, jotta hän voisi Sinua paremmin palvella. Olkoon hän rohkea ja voimakas hyvässä, älköönkä hän pelätkö iloa eikä kyyneleitä. Rakastakoon hän työtä, ja olkoon hän äidilleen, mitä hänen äitinsä on ollut minulle…
Hiukan aikaisemmin oli Paula iloissaan puhunut hänelle rakkaista toiveistaan, jotka ajan oloon vahvistuivat. Hänen avioliittonsa oli jo siunattu ja hedelmällinen. Uusi rakkauden ja hellyyden lähde alkoi pulputa hänessä, ennenkuin hänen lihansa hedelmä oli muodostunutkaan.
Kun rouva Guibert nosti päätään, jota hän oli nojannut käsiinsä, huomasi hän, että pappi lähti alttarilta. Hän aikoi soimata itseään:
— Minä en kuullut messua. Mutta hän rauhoittui pian, sillä hän oli rukouksestaan saanut sitä rauhaa, jota hän oli tullut etsimään.
Sieltä täältä, mikä tuolilta, mikä penkiltä, nousivat yksitellen messun kuuntelijat ja poistuivat. He menivät jokapäiväisiin askareihinsa mieli rauhallisena ja ruumis reippaana.