Rouva Guibert'kin lähti vuorostaan kirkosta. Ulkona päivä vasta heikosti kajasti kattojen ja katujen lumella — tuo synkeä talvipäivä, joka näkisi hänen palaavan yksin asemalta…
Hän kiersi avainta lukossa ja hiipi hiljaa läpi matka-arkkujen vallassa olevan käytävän, päästäkseen kolistelematta kyökkiin. Vanha Mari siellä jo oli aamiaispuuhissa.
— Herra lähti juuri ulos, selitti palvelijatar, tilaamaan ajuria asemalle.
— Syömättäkö, kysyi rouva Guibert aina huolehtivaisena.
— Hän ei huolinut. Hän sanoi, ettei hän viivy.
— Entäs rouva?
— Kuka rouva? Ai niin, Paula neiti. En minä vain opi sitä kutsumaan rouvaksi… On se kanssa hullua… Neiti nukkuu vielä. Siinä se on, aina minä vain sanon väärin. Kun on vanha, ei kelpaa enää mihinkään.
— Niin, niin, Mari rukka, me olemme vanhoja molemmat.
Mutta kumpainenkaan ei ajatellut mitä puhui, vaan uhkaava ero oli molempien mielessä. Ja työntäen syrjään silmälasiaan pyyhkäisi palvelijatar kämmenellään silmiään.
Vapisevilla sormillaan tahtoi rouva Guibert valmistaa viimeisen kerran aamusuklaan tyttärelleen. Hän teki sen niinkuin tiesi tyttärensä haluavan. Sitten hän kuunteli ovella, koputti hiljaa, astui sisään ja näki Paulan olevan aivan kyynelten vallassa.