— Äiti, pikku äiti! Sano, että minun täytyy lähteä. Minulla ei ole enää rohkeutta.
Rouva Guibert asetti höyryävän kupin yöpöydälle ja siveli sitten ryppyisellä kädellään tyttärensä otsaa:
— Pikku kultaseni, minä tahdoin tuoda sinulle suklaasi tänä aamuna ja tuotatin Marilla näitä "puolikuita", joista sinä pidät.
Hän kumartui ja painaen suudelman hänen otsalleen kuiskasi hän hiljaa:
— Ole urhea, Paula. Jumala on näin tahtonut. Rakastaahan miehesi sinua ja se takaa minulle, että sinun onnesi pysyy. Äläkä minusta ole yhtään levoton.
Mutta kyyneleet eivät lakanneet vuotamasta. Jean tuli sisään ja näki molemmat naiset sylityksin. Hän luuli Paulan koettavan lohduttaa äitiänsä.
— Me tulemme takaisin, äiti, sanoi hän. Me tulemme takaisin, lupaan sen varmasti. Ensi vuonna saatte luoksenne Etienne'n ja hänen vaimonsa ja parin vuoden perästä meidät.
Mutta kun rouva Guibert nousi pystyyn, näki Jean hämmästyksekseen, ettei hän itkenytkään, vaan että hän se lohduttaja olikin.
"Parin vuoden perästä, missähän minä silloin olen", ajatteli äiti.
Mutta hän vastasi vakavasti nuorelle miehelle:
— Jean, rakasta hellästi vaimoasi. Kun olette kaukana minusta, niin se tieto vahvistaa minua. Jumala on hyvä ja varjelee meitä. Erotettuina me pysymme vain lujemmin yhdessä. Sydämemme, ajatuksemme yhtyvät. Etäisyys merkitsee niin vähän, kun on varma rakkaudesta.