Juhlallisuudella, jota hän ei ensinkään etsinyt eikä luullut äänessään kuuluvankaan, jatkoi vanha äiti puhettaan:
— Rakastakaa hartaasti toinen toistanne. Älköön rakkautenne olko veltostuttavaa ja herpaisevaa hellyyttä. Vaan ammentakaa siitä ja keskinäisestä luottamuksestanne vain suurempaa päättäväisyyttä ja lujuutta elämässä. Katsokaa eteenpäin. Kun katselette taaksepäin, muistelette vainajiamme, muistelette minua, älköön silloin ainoakaan masentava ajatus lannistako mieltänne, vaan opettakoon mennyt aika teitä paremmin ymmärtämään nuoruuttanne ja kaikkea sitä, mitä Jumala siltä odottaa.
Jean ja hänen vaimonsa olivat tarttuneet äidin käsiin ja kuuntelivat keskeyttämättä hänen puhettansa.
— Niin, jatkoi äiti, ikäänkuin selittäisi hän tulevaisuutta, katsokaa eteenpäin, ajatelkaa työtänne ja suunnitelmianne, ajatelkaa sitä sukua, joka teistä saa alkunsa. Antakaa pojillenne ja tyttärillenne uljas mieli ja kasvattakaa heitä niin, että hekin taas katsovat eteensäpäin vuorostansa, silmin, jonka katseen teidän menneisyytenne on muodostanut.
He itkivät molemmat, mutta äiti pysyi rauhallisena ja tyynenä.
— Minä siunaan teitä molempia, sanoi hän lopuksi. Sinua pikku Paula, joka olet niin hellästi ja uhrautuvasti rakastanut äitiäsi ja veljiäsi. Ja sinua Jean sen ystävyyden tähden, jota sinä osoitit Marcel'ille ja kaiken sen onnen tähden, joka kuvastuu noissa silmissä, vaikka ne vuodattavatkin kyyneleitä…
Hänen lujuutensa ei jättänyt häntä lähdön hetkelläkään. Hän lohdutti surevaa tytärtään sen tulevan pienen olennonkin nimessä, jonka ensimmäistä itua tytär kantoi sydämensä alla. Mutta Paula ei tahtonut tyyntyä, hän syleili äitiään syleilemistään, koetti puhua hänelle vielä, minkä ennätti, ja kääntyi aina välillä miehensä puoleen sanoen hänelle:
— Rakastanhan minä sinuakin, tiedäthän sen.
Rouva Guibert tahtoi saattaa heitä asemalle. Siellä tapasivat he muutamia tuttavia, jotka olivat tulleet sanomaan hyvästi siirtolaisille. Herra Loigny, joka oli sairas, ei ollut uskaltanut lähteä ulos kylmän ilman ja märkien teiden takia, mutta hän oli lähettänyt palvelustyttönsä, Fannyn, tuomaan sisarenpoikansa rouvalle muutamia ansarikukkia. Peräti hoikkana turkiksistaan huolimatta ja kalpeana kuin haamu, odotti rouva de Marthenay syrjässä sopivaa hetkeä Paulaa tervehtiäkseen. Tämä huomasi hänet ja tuli hänen luokseen. Ja hetken epäröityään heittäytyivät molemmat naiset toistensa syliin.
— Yhäkö olet onneton, kysyi Paula hiljaa, nähdessään entisen ystävättärensä surkastuneen ulkomuodon.