— Yhä. Mutta entä sinä, Paula?
He kääntyivät molemmat rouva Guibert'iin päin. Nopeasti kuiskasi rouva
Berlier:
— Tahtoisitko tehdä minulle suuren hyväntyön, Alice? Käy usein äitiä katsomassa, pidä hiukan huolta hänestä, kirjoita minulle hänen voinnistansa.
— Lupaan sen sinulle.
Liikutettuna poistui rouva de Marthenay, ja vähän senjälkeen jäi rouva Guibert yksikseen tyttärensä ja vävynsä kanssa. Kuten ennenkin oli hänen viimeinen hyvästelynsä eron hetkellä rukous:
— Jumala varjelkoon teitä!
Mutta kun juna, joka vei heidät pois, oli kadonnut näkyvistä, kosketti hän kädellä otsaansa ja tunsi, että se oli jääkylmä.
"Kyllä olikin jo aika, hyvä Jumala", ajatteli hän. "En olisi enää jaksanut hillitä itseäni."
Hänen täytyi istua penkille kolmannen luokan odotussaliin. Ohikulkevat matkustajat, jotka hääräsivät pilettiensä ja matkatavaroidensa parissa, eivät edes huomanneet tuota vanhaa surupukuista naista, joka nyyhkytti penkillä. Hän oli taas entinen heikko ja nöyrä olento. Mutta hän oli voinut viimeiseen saakka salata tuskansa lapsiltansa.
Rautatievaunussa istui Jean yksin Paulan kanssa ja pusersi rakasta puolisoaan rintaansa vastaan. Nojaten päätään sitä sydäntä vastaan, joka kuului hänelle, antautui Paula kokonaan surunsa valtaan. Jean ei puhunut hänelle mitään, ymmärtäen, että kaikki sanat olivat turhia. Kädellään hän vain hiljaa hiveli hänen poskeansa ja kumartui toisinaan hellästi suutelemaan noita silmiä, joiden kyyneleitä hän ei saanut kuivumaan. Kun Paula hiukan nosti päätään, vakuutti hän: