— Me palaamme, Paula.
Mutta Paula pudisti päätään, joko hän sitten epäili tuota paluuta tai ei hän tahtonut vielä lohduttautua.
— Minä rakastan sinua, Jean, kuiskasi hän. Ja hän alkoi taas heltyä.
Silloin Jean alkoi puhua hänen äidistänsä.
— Hän antaa meille, Paula, jalon esimerkin sankarillisuudesta ja uhrautuvaisuudesta. Älkäämme sitä koskaan unohtako. Ja jos myöhemmin, monien vuosien perästä meille itsellemme tulee hetki eteen, jolloin meidän on hänen esimerkkiään seurattava, niin olkoon silloin hänen muistonsa elävänä mielessämme. Voi, jospa siitä, joka sinusta syntyy, tulisi hänen kaltaisensa!
Ja kun hänen vaimonsa kuunteli häntä tarkemmin, jatkoi hän:
— Suojelkoon Jumala meidän lastamme ja häntä, jonka jätämme jälkeemme, sydän särkyneenä!
— Niin, sanoi Paula, minä tahdon rukoilla. Jumalalta äitikin sai sen nöyrän tyytymyksen ja mielenrauhan, jota hän koetti valaa minuunkin.
Hän oli nuoren elämänsä aikana kokenut monia surun ja tuskan hetkiä, mutta yksikään niistä ei ollut hänen sydäntään kipeämmin viiltänyt kuin tämä hetki. Hän luuli tuntevansa kuoleman esimakua, kun hänen elämänsä syvät syvyydet liikkuivat. Hänen rakkautensa puhdistui hänen tietämättään itsensä uhraavan äidinrakkauden taivaallisessa tulessa, jonka vaikutus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi.
Kun juna kulki ohi Maupas'n lähellä olevan tammimetsän, katselivat Jean ja Paula vaunun ikkunasta tuttua maisemaa. Puiden oksat olivat pienten, valkoisten huurrekukkasten peitossa, joita ilta-aurinko punasi, ja viinitarhojen pensasaidat hohtivat huurrekoristuksissaan.