— Siellä, siellä juuri Paula oli oppinut tuntemaan elämää, kuolemaa, rakkautta. Hän muisteli arvostaan arkaa ja kiihkeätunteista tyttöä, joka ylpeästi oli tahtonut pitää vain huolta äidistänsä.
— Suutele minua, sanoi hän miehellensä. Minä tarvitsen niin paljon rakkautta, voidakseni lähteä.
Jean otti hänet syliinsä, ja se suudelma, johon heidän huulensa yhtyivät, valoi pyhää väristystä heidän suoniinsa — sillä siinä liittyi heidän sielunsa ja ruumiinsa yhdyntään se harras lapsenrakkaus, jota he tunsivat menneisyyttä kohtaan, ja se salaperäinen toivo, joka teki läheisemmäksi heidän sukunsa tulevaisuuden, enensi heidän elämänsä voimaa ja antoi heidän rakkaudelleen ikuisen merkityksen…
XI.
Iltarauhaa.
Rouva Guibert nousi vaivalloisesti penkiltä, jolle hän oli istunut itkemään. Hän näki tuntemattomien kiirehtivän ohitsensa ja hän tahtoi päästä piiloon murheinensa.
"En voi jäädä tänne enää kauemmaksi", ajatteli hän.
Noustuaan seisomaan täytyi hänen nojata seinää vastaan ja hän mietti mielessään, kykenisikö hän menemään kotiin.
Hän tunsi ikänsä ja heikkoutensa painavan raskaana taakkana hartioitaan. Hän muisti sitä päivää, jolloin hän laahasi itseään Chênaie'n loppumattoman pitkää plataanikäytävää pitkin. Aseman portaille päästyään, mitteli hän levottomana edessään olevan matkan pituutta Mutta tottumaton kun oli koskaan kuluttamaan mitään itseään varten, ei hänen mieleensä juolahtanutkaan käyttää aseman edustalla odottavia ajopelejä.
Hän lähti hitaasti astumaan, nojaten sateensuojaansa, jota hän käytti keppinään, ja asetellen varovaisesti jalkojaan, jottei luiskahtaisi lumessa. Se vaiva, jota kulkeminen hänelle tuotti, käänsi hiukan pois hänen ajatuksiaan surusta. Mutta kun hän pysähtyi, kuiskasi hän hiljaa Paulan nimen, — Paulan, joka ei koskaan enää häntä auttaisi. Hän seurasi ajatuksissaan rakkaita matkamiehiä, jotka veivät mukanaan hänen ilonsa.