"Nyt he ovat Coux'n putouksen kohdalla… Hyvä Jumala!"
Kun hän, kotiinsa päästäkseen, kulki mutaisia vesiään vierittävän Leysse'n sillan yli, seisahtui hän hengähtämään ja nojasi sillan kaidemuuria vastaan. Silloin kuuli hän sanottavan:
— Rouva Guibert, saanko saattaa teitä? Rouva de Marthenay se niin sanoi. Hän oli asemalta asti kulkenut epäröivänä rouva Guibert'in jäljessä haluten auttaa häntä, kuten oli luvannut Paulalle ja samalla peläten häiritsevänsä häntä hänen syvässä surussansa. Kun hän oli nähnyt hänen tuskansa, oli hän astunut esiin.
Rouva Guibert oli niin väsynyt, että hän otti vastaan nuoren naisen käsivarren. Häntä ahdisti niin, että hän tuskin sanoi sanaakaan heidän kulkiessaan. Hienotunteisen kekseliäästi koetti Alice lohduttaa häntä, puhumalla hänelle, kuinka hänen lapsensa iloitsisivat tavatessaan toisensa. Asuntonsa edustalla Paulan äiti kiitti häntä sydämellisesti.
— Enkö saisi auttaa teitä ylös portaita, vastusti rouva de Marthenay.
— Kuinka te olette hyvä, kiitoksia.
Heidän päästyään hänen ovensa eteen, sanoi rouva Guibert:
— Tulkaa hetkeksi sisään. Lepäätte hiukan. Minä nojasin koko ajan niin raskaasti teidän käsivarteenne.
Hänen masentunut katseensa rukoilija puhui hänen aution kotinsa apeudesta.
Liikutettuna Alice vastasi: