— Tulen mielelläni.
Hän seurasi vanhaa rouvaa makuuhuoneeseen, jonka irtoseinä muutti päivisin pieneksi vastaanottohuoneeksi.
Palvelijatar, Mari, vielä typertyneenä neidin lähdöstä, toi sähkösanoman.
— Tässä on sähkösanoma, sanoi hän, katsahtaen vihamielisesti hienoon rouva de Marthenay'hen.
Vaivoin rouva Guibert sai reväistyksi pois reikärivin, niin hän vapisi. Hän ei avannut enää ahdistusta tuntematta noita pieniä sinisiä papereita, jotka voivat sisältää kuoleman. Mutta hänen kasvonsa kirkastuivat heti. Hänen lukiessaan sähkösanomaa, silmäili Alice koneellisesti yksinkertaista ja vaatimatonta, melkein luostarimaista kalustoa. Hänen katseensa osuivat Marcel'in suurennettuun valokuvaan. Hän lähestyi. Majurilla oli siinä kuvassa, joka oli otettu hänen palattuaan Saharasta, tuo ylenkatseellinen ja välinpitämätön ilmeensä. Chênaie'n kohtaus muistui entistä selvempänä Alice'n mieleen.
Kääntyessään näki rouva Guibert hänen katselevan poikansa kuvaa. Hän pahoitteli, että oli tuonut hänet huoneeseensa. Mutta kun hän lähestyi, katsoi Alice häneen ja purskahti itkuun.
— Mikä teitä vaivaa?
— Rouva Guibert! Voi, rouva Guibert!
Ja ilmaisten salaisuutensa Marcel'in äidille, huokasi nuori nainen:
— Minä rakastin häntä. Jospa tietäisitte, kuinka minä häntä rakastin!