Rouva Guibert katseli säälivästi tuota nuorta naista, joka oli vieroittanut hänen poikansa elämästä. Paula oli kertonut hänelle, että Marcel'illa kaatuessaan oli univormutakkinsa povitaskussa pikkutytön kuva. Pikku tytön! Niinhän se oli, lastahan Marcel olikin rakastanut!
— Lapsi parka, sanoi hän ja taputti poskelle Alice'a, joka voimatonna oli vaipunut tuolille.
Nähdessään tällaista lohdutusta tarvitsevaa surkeutta unohti hän oman tuskansa ja sai heti takaisin mielenmalttinsa ja lujuutensa.
— Alice, lapsi kulta, tyyntykää, toisti hän.
Mutta rouva de Marthenay nyyhkytti yhä. Hän sanoi lopuksi samat sanat, jotka hän jo oli sanonut ja jotka ilmaisivat hänen onnettomuutensa:
— Miksi en minä ole hänen leskensä? Olisin vähemmän onneton.
Rouva Guibert kuiskasi hiljaa:
— Ette tahtonut tulla hänen vaimokseen.
— Voi, tahdoinhan minä. Sillä minä rakastin häntä. Mutta vanhempani.
Hän ei syyttänyt yksistään äitiänsä. Mutta vanha rouva pudisti päätänsä ja sanoi hänelle vielä hiljempaa yhä hivellen hänen poskeansa: