— Lapsi parka, te ette osannut rakastaa. Alice tahtoi väittää vastaan.
— Ei, jatkoi rouva Guibert, te ette osannut rakastaa. Kun antaa sydämensä, niin antaa sen iäksi. Ja rakkaus tekee voimakkaaksi, kärsivälliseksi, kestäväksi. Teidän äitinne etsi teidän onneanne, mutta hän etsi sitä omalla tavallansa. Hän luuli menettelevänsä hyvin, vieroittaessaan teidät minun pojastani. Älkää syyttäkö häntä. Älkää syyttäkö muita kuin itseänne. Rouva Dulaurens olisi aivan varmasti ajan pitkään myöntynyt, jos olisitte ollut luja rakkaudessanne. Tunsihan hän suurta hellyyttä teitä kohtaan ja hän olisi kyllä ymmärtänyt, että se, johon olitte kiintynyt, oli hänen hyväksymisensä arvoinen.
Hän ei huomannut, että hän veti pois kätensä, ja menneisyyden vaikutuksen alaisena hän toisti:
— Ei, te ette tahtonut tulla Marcel'in vaimoksi.
Masentuneena Alice huokasi:
— Minä rakastan häntä vieläkin.
Suunniltaan surusta hän kiihtyi yhä enemmän ajatellessaan toivotonta rakkauttaan.
Lujemmalla äänellä jatkoi rouva Guibert:
— Te pelkäsitte elämää. Teidän vanhempanne pelkäsivät elämää teidän puolestanne. Elämä, Alice, ei ole huvittelua ja liehumista hienoston maailmassa. Se on elämistä koko sielullansa. Elämä on rakastamista kaikesta voimastansa, alati, loppuun saakka, itsensä uhraamiseenkin asti. Ei saa pelätä vaivaa, ei suuria iloja eikä suuria suruja: ne ovat meidän ihmisluontomme ilmausta. Täytyy omistaa katoavista päivistä se hyvä, mikä ei katoa. Naimisiin meneminen tietää nuorelle tytölle antautumista osalliseksi vaivoihin ja vaaroihin, eikä pyrkimistä huolettomampaan elämään tai tyhjänpäiväisempiin huvituksiin. Alttiuskin tuottaa hänelle suurempaa viehätystä. Te ette sitä tiedä.
Alice oli nostanut päänsä ja kuunteli tarkkaavaisena, ajatellen: