— Hän on hylännyt minut.
— Toimettomuus on kai siihen syynä. Koettakaa antaa se hänelle anteeksi. Olkoon sydämenne mukana, kun häntä neuvotte. Ruvetkoon hän hoitamaan itse tiluksiaan, harrastakoon kunnallisia asioita ja muuta semmoista. Saatte nähdä, että kaikki kääntyy parempaan päin. Te voitte vielä tulla onnelliseksi. Tyttärenne on siinä apuna. Nainen, jolla on lapsi, ei ole koskaan surkuteltava. Kehittäkää lapsessanne kuntoa, mielenlujuutta. Rakastakaa häntä, mutta älkää omaksi huviksenne, vaan hänen itsensä tähden. Ja Jumalan rauha laskeutuu teidän ylitsenne.
— Voi, sanoi Alice liikutettuna, jospa saisin tulla joskus teidän luoksenne ja kuulla teidän puhuvan tällä tapaa, niin luulisin saavani rohkeutta.
Hän ei tullut ajatelleeksikaan, että hänen läsnäolonsa herätti rouva
Guibert'issä tuskallisia muistoja. Mutta tämä epäröi vain hetkisen:
Jumala vaati häntä vielä vahvistamaan tuota heikkoa mieltä.
— Tulkaa silloin kuin tarvitsette minua, vastasi hän vain.
Kun rouva de Marthenay oli lähtenyt, otti hän Marcel'in valokuvan ja asetti sen vuoteensa viereen irtoseinän taakse. Hän ajatteli:
"Se on lähempänä minua, eikä Alice näe sitä enää. Hän ei saa nähdä enää
Marcel'in kuvaa, jos hän tahtoo täyttää uljaasti velvollisuutensa."
Sitten hän polvistui ja rukoili:
— Jumala, sinä joka olet minun voimani, auta minua. Minä olen nyt antanut Sinulle kaikki, mitä rakastin. Minulla ei ole enää annettavana Sinulle muuta kuin tuskani. Ota se vastaan ja suojele minun rakkaitani, kuolleita, jotka lepäävät, ja eläviä, jotka ahertavat…
Kun hän nousi auttaakseen Maria vaatimattoman aterian pöytään panemisessa, loisti hänen kasvoillaan tyyni rauha, — niiden rauha, jotka pelkäämättä odottavat kuolemaa, elettyään uljaasti elämänsä.