Silloin välähti muuan muisto elävänä hänen mieleensä. Hänestä tuntui yht'äkkiä, kuin olisi hän ollut Algeriassa, siirtynyt ajassa muutamia vuosia taaksepäin. Oli yksi noita Itämaiden iltoja, joita ei voi unohtaa, jolloin taivas kuultaa tummansinisenä ja tuulenhenkäys on kuumaa ja haikeaa. Hän oli yksinään ratsastamassa ja antoi hevosensa kävellä pensaskankaalla. Silloin yht'äkkiä ratsu pysähtyi. Hän katsoi ympärilleen: läheisten pensasten hoikat oksat vain törröttivät tummina pimeässä. Mutta eivät hyväilyt eivätkä kannuksen iskut saaneet hevosta liikkeelle, ja sen ruumista puistattivat pitkät väristykset. Piilikö tuolla pensaiden varjossa jokin elävä olento heidän lähellänsä? Tuossa suuressa äänettömyydessä, joka laskeutui yli pimeän ja aution lakeuden, aavisti hän jonkun näkymättömän olennon läsnäoloa. Mutta tämän salaperäisen vaaran edessä, jota ei voinut välttää, hän ei tuntenut pelkoa. Päinvastoin hän tunsi jännittyvän kaiken tarmonsa ja voimansa.
Ankaralla voimainponnistuksella hän viimein sai hevosensa liikkeelle, ja se lähti hurjasti laukkaamaan pimeyteen. Ja tietämättä häneltä oli jäänyt, oliko eläin värissyt kuvitellun pelon vuoksi, vai oliko silloin todellakin kuolema ollut heidän kupeellansa…
Miksi tämä muisto juuri tällä hetkellä valtasi hänen mielensä? Hän eli uudestaan tuon kaukaisen yön oudon mielen jännityksen. Kuin silloin, tunsi hän nytkin tuntemattoman vaaran vaanivan: hän ei tietänyt, minkälaista tulevaisuutta, iloako vai suruja kohden hän oli kulkemassa. Mutta hän tunsi myös voimansa kuin silloin. Hän pani kätensä rinnalleen: se paisui täyteläisenä ja vavahdellen illan tuulessa.
Hän oikaisi itseänsä vieläkin, haluten tehdä itsensä pitemmäksi, ja ihanalta tuntui hänestä nuoruutensa. Toivon ja ylpeyden huumaamana hän lähti juoksemaan.
Metsässä huokaili alakuloisesti lempeä yö…
Myöhemmin Marcel varmaankin muisteli tätä hetkeä, jolloin hän yön varjojen laskiessa oli juossut kohti jotakin huumaavaa ja peloittavaa, kohti rakkautta.
IV.
Vierailu Chênaie'ssa.
— Minä tulen viemään teiltä teidän lapsenne, sanoi Jean Berlier rouva
Guibert'ille, tervehdittyään häntä.
— Älkää toki, älkää viekö, tämä vastusti lempeästi.