— Niin kyllä, myönsi kapteeni.
— Tulettehan meidän mukanamme, Paula neiti? Mutta Paula kieltäytyi, syyttäen ihmispelkoa mieltään.
Marcel katseli häntä surullisesti, ja Jean jonkinlaisella myötätuntoisella uteliaisuudella. Jälkimmäinen muisti ennen vanhaan tässä samassa pihassa leikkineensä pienen tytön kanssa, joka oli pursuvan iloinen ja reippaampi ja ketterämpi kuin kukaan heistä pojista, ja hänen sijastaan hän nyt tapasi nuoren neidin, joka oli umpimielinen ja ylpeä entisiä leikkitovereitaankin kohtaan. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla ihailematta hänen olentonsa suloutta, hänen solakkaa ja hoikkaa, vaikkakin voimakasta vartaloaan ja hänen tummia välkähteleviä silmiään. Hän olisi tahtonut voittaa takaisin pikku Paulansa ystävyyden, mutta tämä Paula, joka oli niin kaunis ja niin kylmäkiskoinen, saattoi hänet hämilleen ja herätti hänessä kuin syvää mielihaikeaa, jota hän ei halunnut itselleen tarkemmin selvittää.
— Tiedättekös, minun täytyy torua teitä, Jean, sanoi yht'äkkiä rouva
Guibert.
— Älkää toki, älkää toruko minua, vastasi nuori mies nyrpistäen suutaan kuin suuttunut.
Hänen hyvätuulensa oli aivan sananpartena, ja heti kun hänet nähtiin, kirkastuivat kaikki kasvot.
— Mehän olemme kumminkin teidän vanhimmat ystävänne, ja nyt saamme rouva Dulaurens'in kautta tietää teidän elämänne suuren tapahtuman.
— Minkä suuren tapahtuman, kysyi Jean, ollen olevinaan perin hämmästynyt.
Sillä hetkellä Paula nousi ja lähti astumaan rakennusta kohden, ikäänkuin hänellä olisi ollut sisällä jotain tärkeää tekemistä.
— Että menette naimisiin.