— Että menen naimisiin! Entä kenen kanssa, laupias taivas?
— Neiti Isabella Orlandi'n kanssa.
Rouva Guibert, joka aina pysyi totuudessa oli uskonut rouva
Dulaurens'in puhetta. Jean Berlier purskahti nauruun.
— Hän on puhunut minun "flirtistäni!" Hän on tarkoittanut minun "flirttiäni". Mutta lyönpä vetoa, että te ette ymmärrä, mitä tämä englantilainen sana merkitsee.
Paula nousi hitaasti portaita. Hän oli painanut kädellään rintaansa, aivankuin hänen olisi ollut vaikea hengittää, mutta sitten hän oli alkanut astua keveämmin. Mennessään salin peilin ohi, pysähtyi hän, hämmästyen kauneuttaan. Edullisesti lankeava päivän valo näytti hänelle peilistä kuvan, joka oli viehättävämpi kuin hän oli osannut odottaa. Hän hymyili surullisesti, ja tämä hymyily merkitsi: "Mitä se hyödyttää? Mitä hyödyttää kauneus niitä, joilla ei ole myötäjäisiä, ja tämä rakkauden ja hellyyden ahjo, joka hehkuu tyhjässä sydämessä, kuten lamppu autiossa pyhäkössä?" Kumminkin tuotti hänelle vasten tahtoaankin lohdutusta hyödyttömän ihanuutensa näkeminen.
Jean tekeytyi syvämietteisen näköiseksi kuin oppinut, joka ratkaisee teoreemia.
— "Flirtti" on juuri tyhjänpäiväistä kuhertelua neitosten kanssa, joita ei aiokaan naida.
— Sitä sanotaan meidän kielellämme liehakoimiseksi, sanoi rouva Guibert. Jean, te olette väärässä. Minä olen vanha nainen, uskokaa minua. Se leikki ei ole koskaan tasaista. Nuoret tytöt odottavat aina sulhasta. Te petätte heidän oikeutetun toivonsa ja häiritsette suotta, huviksenne vain, heidän sydämensä rauhaa ja heidän tunteittensa vilpittömyyttä.
Nuori mies kuunteli tätä pientä nuhdesaarnaa kunnioittava hymy huulillaan.
— Minusta on sangen mieluista kuulla teidän puhuvan noin. Mutta minä huomaan, että te ette tunne nykyaikaisia nuoria neitoja.