— En tunne minäkään, sanoi Marcel. Käytkö usein Chênaie'ssa?
— Käyn kyllä, minä olen liiaksi liikkuvainen, saadakseni päiväni kulumaan Ruusuhuvilassa. Eno pelkää joka hetki, että minä tallaan hänen kukkasarkojaan. Hän elää alituisessa tuskassa, ja huoahtaa helpotuksesta, kun näkee minun lähtevän tieheni. Ja Chênaie'laiset ovat sangen mieltäkiinnittäviä ihmisiä.
— Todellako, kysyi Marcel, koettaen näyttää välinpitämättömältä, vaikka jokseenkin huonolla menestyksellä.
— Siellä osataan kaikella tavoin tappaa aikaa, joka on heidän pahin vihollisensa. Mutta kaikesta huolimatta hekin toisinaan ikävystyvät tyhjäntoimittamiseen. Rouva Dulaurens hyörii ja hermostuu, pitää kutsuja ja laatii ruokalistoja tai selontekoja kutsuistaan hienoston sanomalehtiin. Talon herra, kursailevan juhlallisena ja arastelevana, järjestelee kirjastonsa kirjoja, joiden kauniita ja tasaisia rivejä kukaan ei ole aikonutkaan saattaa epäjärjestykseen, tervehtelee vaimonsa vieraita, vahvistaa vaimonsa pienimpiäkin puheita ja pyytää palvovan kunnioittavalla käytöksellään lakkaamatta anteeksi aatelittomuuttaan tältä niin peräti ylhäissyntyiseltä olennolta. Clément poika huristelee autollaan ja ajaa mäsäksi koiria; onneksi hän on tähän asti tyytynyt vain niiden murskaamiseen.
— Entä Alice, kysyi viattomasti rouva Guibert.
Nuori mies vastasi varovaisesti:
— Alice neiti odottaa tapahtumia, jotka eivät voi olla hänelle muuta kuin mieluisia.
— Mutta et suinkaan sinä vain Dulaurens'ien seuraa etsi Chênaie'sta, virkkoi kapteeni.
— Tapaahan siellä vielä heidän kutsuvieraitaankin. Rouva Orlandi'n esimerkiksi. Rouva Orlandi on palannut syntymäkaupunkiinsa suremaan kadonnutta ihanuuttaan pikemmin kuin miesvainajaansa. Kauneutensa päivinä hän asui Firenzessä. Mutta nuoruuden mentyä, hän jätti hienon maailman ja Italian. Hänen varallisuutensa vaurio teki sen välttämättömäksi. Mutta hän ei liioin tahtonut kuihtua riemuvoittojensa näyttämöllä. Hän on karkoittanut huoneistaan kaikki peilit, ja ovat ne päässeet turvaan, niin väitetään, hänen tyttärensä kamariin. Hän käyttää vain nuoria ja sieviä palvelijattaria, ja on aina koristettuna jalokivillä kuin mikäkin pyhäinjäännösarkku. Päivät päästään hän ottaa esille ja panee taas lippaisiin noita muinaisten menestystensä todistajia. Kumminkin hän vielä joutaa hoitelemaan inhoittavaa Pistache nimistä sylikoiraa, jota hän pitää Isabella neitiäkin parempana.
— No lopultakin, sanoi Marcel, kylläpä kauan kierrettiinkin.