— Isabella neiti on ihastuttava. Hän tietää, että hänen kauneutensa velvoittaa häntä ottamaan miljoonapohatan aviomieheksensä. Ja kyllä hän sen tekeekin. Hänen äitinsä ja minä rohkaisemme häntä.
— No mutta, vastusti rouva Guibert lakaten ompelemasta.
— Vaikka ei hän tarvitse rohkaisua, jatkoi nuori mies. Italiattaret ovat sangen käytännöllistä väkeä. No, ja sitten kannattaa kyllä tutustua neiti de Songeon'iin, jonka laiha jalosukuisen vanhanpiian profiili alituisesti on Chênaie'n kaunistuksena.
— Hänet minä kyllä tunnen, keskeytti rouva Guibert. Hänhän on pyhimys. Hän johtaa lukemattomia hyväntekeväisyyshommia ja käyttää koko elämänsä hurskaisiin keskustelukokouksiin ja pyhiinvaelluksiin.
— Sanokaa ennemmin, että hän kuluttaa elämänsä johtamiseen ja matkoihin. Hän pitää liikunnosta ja hallitsemisesta. Hän johtaa ja siirtyy paikasta toiseen ja luulee palvelevansa uskontoa, käyttäessään sitä vilpillisen intohimonsa tyydyttämiseksi. Sillä taru tietää, että hän kiristää velallisiaan kuin juutalainen voidakseen sitä taajemmin tehdä noita Herralle otollisia matkojaan muodissa oleviin pyhiin paikkoihin.
Rouva Guibert tahtoi keskeyttää häntä.
— Mutta hyvä Jean, mitä te meille kerrottekaan? Tehän aivan koetatte saada meidät uskomaan, että olette ilkeä.
— Tämähän on vain pientä panettelua, sanoi nuori mies. Suokaa anteeksi! Olen puhunut avomielisesti, kuin oman perheeni keskuudessa, jos minulla olisi sellaista.
Ja karkoittaakseen näiden viimeisten sanojen herättämän kaihontunteen, hän lisäsi:
— Täällä minun on hyvä olla. Täällähän minä kävin leikkimässä pikku poikanakin. Mutta älkää puhukokaan neiti de Songeon'ista. Hänkö pyhimys! Ei ikinä! Te, rouva Guibert, te olette pyhimys.