Rouva Guibert ei voinut punastumatta kuulla kehumisia, niin vanha kuin olikin. Hänen miehuullisuutensa oli sisäistä.
— Mitä te nyt puhuttekaan, Jean? Jumala on antanut minulle liiaksi hyvyyttään, siinä kaikki.
Nuori mies katseli ihmeissään vanhaa surupukuista naista, jonka kasvot olivat murheen uurtamat ja silmät alati kyynelissä ja joka kiitti Jumalaa koettelemuksistansa. Tämä huomasi hänen ilmeensä.
— Niin juuri, Jumala antoi minulle ylenmäärin armolahjojaan, ennenkuin hän otti ne minulta. Ja nytkin vielä, vaikka vapisenkin hajaantuneiden lasteni tähden, hänen tähtensä (hän näytti Marcel'ia), joka jo on ollut niin monissa vaaroissa, niin kuinka en olisi ylpeä heidän rohkeudestaan, heidän urhoteoistaan? Heidän elämänsä on minun elämääni!
Liikutettuna Jean nousi seisomaan, tarttui rouva Guibert'in käteen ja suuteli sitä kunnioittavasti.
— Te olette pyhimys, johan sen sanoin. Kun olen teidän seurassanne, tulen paremmaksi, enkä halua enää tuhlata nuoruuteni päiviä kuin tuhkaa tuuleen, tahtoisin olla teidän poikienne kaltainen. Mutta minullahan ei ole äitiä.
Hän näki Paulan palaavan alas portaita. Hänellä oli hattu päässään ja kasvoilla uusi, raikas ilme.
— Kas, Paula neiti, oletteko päättänyt tulla mukaan?
— Olen, vastasi tämä. Ilma on niin ihana. Ja Marcel on pahoillaan, jos jään kotiin.
Hän suuteli äitiään ja lähti Chênaie'hen, kulkien noiden molempien nuorten miesten keskellä ja omistaen vaivatta heidän nopean astuntansa.