— Niin, hän sanoi, ja Jean huomasi, että hän oli hyvin kalpea, minä saan ilmoittaa teille meneväni naimisiin erään lyonilaisen tehtailijan kanssa. Otan hänet hänen rahojensa tähden.
— Minä onnittelen.
— Kiitos. Useampia miljoonia, kukoistavia tehtaita. Hän on luvannut notaarilleni oivalliset avioliittoehdot. Silloinhan, ymmärrätte kai, ei mitään merkitse, vaikka hän onkin ruma, nelikymmenvuotias ja nimi hullunkurinen.
— Se on selvää.
— Eikö olekin?
Mutta heitä huudettiin ja moitittiin viivyttelystään. Turhaan heidän pelitoverinsa koettivat saada heitä innostumaan. Ja he saattoivat puolueensa tappiolle.
Kun mentiin sisälle virvokkeita nauttimaan, riensivät he muiden edelle, jotka hitaasti ja eri parvissa astuivat nurmikkoa pitkin, ja kiersivät huvilan. Siten he saapuivat viimeisinä perille. Heidän tehdessään tätä kierrosliikettä sanoi Isabella kursailematta seuralaiselleen:
— Voitteko ymmärtää, Jean, että saattaa mennä naimisiin rakkaus sydämessä?
— Aviomiestäänkö kohtaan?
— Älkää kujeilko.