Hän kujeili todellakin, sillä hän ei tahtonut ymmärtää. Mutta kun hänen silmänsä sillä hetkellä sattui rumaan etanaan, joka mateli ruusussa pihan ruusupensastossa, tunsi hän hellää, surunsekaista sääliä Isabellan alttiiksi annettua kauneutta kohtaan.
— Parempi on rakastaa ennen, kuin jälkeenpäin, hän sanoi lopuksi.
— Hoo, jos rakastaa ennen, niin rakastaa jälkeenkinpäin.
Jean käänsi keskustelun toisaalle, sillä hän taisteli hekumallista heltymistä vastaan. Koskaan ei hän vielä ollut niin palavasti ihaillut tuota käskevää profiilia, noita rohkeakatseisia silmiä, noita punaisia ja aistillisia huulia, noita loistavia hampaita, koko tuota rehevää, mutta samalla solakkaa nuorta suloutta.
— Enkö olekin tietäjä? Minähän ennustin teille tämän avioliiton eräänä iltana junassa.
— Olette. Äiti on minulle aina jankuttanut: "Kultaseni, viikon päästä kaikki miehet ovat samanlaisia. Varallisuus katoo ja nuoruus menee pian ohi, mutta varallisuus vain tekee nuoruuden nautittavaksi."
— Teidän arvoisa äitinne on sangen selvänäköinen.
— Kaikkihan ne Italiassa ovat sellaisia. Runous on vain sanahelinää.
Yht'äkkiä hän purskahti itkuun tuossa välittömyydessään, joka oli hänen suurin viehätyksensä ja saattoi hänet odottamattomien tunteenpuuskien valtaan. Ja kun nuori mies katsoi häntä ihmeissään, sanoi hän:
— Miksi te ette mene naimisiin minun kanssani?