"Täytyy saada sairaan ajatukset temmatuiksi pois hänestä itsestänsä ja koettaa kääntää häntä yhä enemmän ja enemmän altruismin puoleen, osoittamalla hänelle että siinä ja vain siinä on hänen pelastuksensa.
"Terve ihminen on altruistinen eläin. Itsekkyys ja itsekylläisyys liittyvät sairauteen; ne ovat sairauden syitä ja tuntomerkkejä. Niin kauan kuin pysyy itsekkäänä, ei ole parantunut eikä voikaan parantua."
Käsittääksemme näiden sanojen merkitystä, on meidän muistettava, että niitä ei ole lausunut mikään teoreetikko, vaan lukemattomien tosiasioiden tarkkaaja. Sellaiseen fyysilliseen vaaraan elämän pelko saattaa ihmisen, ja sellaista psyykillistä hoitotapaa on käytettävä sen parantamiseksi.
II.
On toisenlaistakin elämän pelkoa.
Se ei, totta kyllä, pelkää ponnistusta, eikä vaivaa, eikä taistelua. Passiivisen itsekkyyden jälkeen tulee meidän vetää päivänvaloon, kuten Apolloon veti Marsyaan, tuo aktiivinen itsekkyys, joka kykenee kehittämään mitä suurinta pontevuutta, mutta vain tyydyttääkseen yksilöllistä tarkoitusta, omaa nautintoaan. Se käyttää väärin meidän parasta asettamme, tarmoa. Se luulee voivansa mielensä mukaan käskeä elämää, voivansa alistua siihen vain toistaiseksi: siis se sitä pelkää.
Epäilemättä tämä meidän raukkamaisuutemme odottamaton muoto vaikuttaa arvokkaammalta kuin ensimmäinen, ja houkuttelee näennäisellä osallisuudellaan niinkuin sireenit petollisella viehätyksellään. Sen tunnuslauseeksi sopisi Mérimée'n kuuluisa määritelmä: Elämä on pelipöytä, jonka ääressä huvitellaan vain sen mukaan, kuinka korkeista panoksista pelataan. Sitä uhmaa, jota se osoittaa elämää kohtaan, osoittaa se toisinaan myös kuolemaakin kohtaan, emmekä me voi olla tuntematta jonkinlaista ihailua, kun näemme don Juan'in, tuon uskaliaan itsekkyyden loistavimman ruumistuman, don Juan'in, kaikkien valojen rikkojan ja kaikkien hyveiden kurjan viettelijän, yksinään pitosalissa, jossa valot ja kukkaset vielä kertovat ilon huumauksesta ja josta hänen seuralaisensa kauhuissaan ovat paenneet, kun näemme hänen nousevan ja astuvan soihtu kädessä ja iva huulilla päällikön kuvapatsasta vastaan, jonka rutistus on hänet musertava.
Tämä tarmokkuus, joka vaatii rajua nautintoa, on rosvojen tarmokkuutta. Sitäkin saattaa ylistää. Kuten esimerkiksi tekee rouva Grazia Deledda yhdessä noista raskaista ja kummallisista romaaneistaan, jossa hän kuvailee Sardinian kansaa ja tapoja. Muuan vanha vuoristolais-leski ylistää hoitoonsa ottamalleen Oli nimiselle tytölle miesvainajaansa, joka oli ollut miesten parhaita. — Mitä hän teki, kysyy Oli. — Mitäkö teki? Rosvo hän oli. Ja kun tyttö ihmettelee tuota vastausta, kertoo eukko hänelle, että hänen miehensä rupesi rosvoksi näyttääkseen uljuuttaan ja saadakseen kulumaan aikansa, joka joutilaana ollessa tulee niin huonosti käytetyksi. Eikös se ollut parempaa kuin istua kapakassa? Ja kaunopuheisesti hän ylistelee tuota yritteliästä elämää. "Ne olivat", hän sanoo, "miesten miehiä, rohkeita ja taitavia, valmiita kaikkeen ja varsinkin kuolemaan. Sinä luulet kai, että rosvot ovat huonoa väkeä. Mutta sinä erehdyt, rakkaani. Ne ovat miehiä, joiden täytyy saada osoittaa uljuuttaan, ei muuta. Mieheni oli tapana sanoa: 'Ennen vanhaan miehet menivät sotaan; mutta nyt ei enää käydä sotia, ja miesten täytyy vielä saada tapella. Sen vuoksi he rosvoavat ja ryöväävät, eivät tehdäkseen pahaa, vaan käyttääkseen jollakin tavoin voimaansa ja rohkeuttansa.'" [Tuhkaa, Grazia Deledda.]
Samoin on laita liike-elämässä, politiikassa, hienon maailman keskuudessa, vähin kaikkialla; ne miehet ja naiset, jotka jollakin tavoin panevat liikkeelle voimaansa ja rohkeuttansa, eivät siltä välttämättä ole rosvoja ja ryöväreitä. Mutta kaikki he vaativat elämältä vain iloja ja nautintoja, tai ainakin rajuja tuntemuksia, ja luulevat voivansa sitten heittää sen pois kuin kuiviin puserretun appelsiinin. He ovat hulluja individualisteja, jotka tahtovat nauttia rajattomasti ja joille maailman kaikkeus on vain yksityisomaisuutta, jota mielin määrin saa tuhlata. Tunnen heidät hyvin, sillä olen usein kiihkon kuumeessa katsonut samaan suuntaan. Koskaan ei ole niin röyhkeästi hylätty tulevan elämän mahdollisuutta, eikä koskaan ole niin rajusti riennetty turmiota tuottaviin vaaroihin, ikäänkuin pitäisi polttaa tuhaksi tämä ainoa elämä, jotta siitä leiskahtaisi jokin jumalainen liekki. Heittäydytään kuoleman pyörteeseen, jotta muutamina jännityksen hetkinä voitaisiin tuntea elämää kaikessa voimassaan.
Vaatiessaan oikeutta intohimoon, oikeutta onneen, oikeutta vapauteen, edisti romantismi tätä individuaalisen voiman kehitystä. Meidän päivinämme uusi romantismi sitä kiihoittaa, ja naiset ne sitä nyt etupäässä saarnaavat. Heidän arvoasemansa nykyaikaisessa kirjallisuudessa todistaa vain yhä laajemmalle levinnyttä nais-emansipatsionia. Vähemmän kykenevänä kuin mies käsittämään yhteiskunnallisen ja siveellisen elämän monimutkaista kokonaisuutta, ammentaa uudenaikainen nainen yhdellä kertaa kuiviin kaikki vaatimuksensa, ja ponnahtaa yhdellä hyppäyksellä sen tien päähän, millä luottamus omaan voimaan on oppaana ja tuo rajoitettu käsitys maailmankaikkeudesta, joka supistuu vain omaan itseen. Onpa vidividualismi saanut filosofinsakin eräästä runoilijasta, Nietzschestä — jonka oppeja muuten on huonosti tulkittu — joka myöntää yli-ihmiselle kaikki oikeudet, ja kukapa ei luulisi itseään yli-ihmiseksi, varsinkin jos on uudenaikainen nainen?