Mutta eikö ole kummallista nimittää elämän peloksi oppia, joka ylistää ja kunnioittaa elämää ja tekee sen voiman kaksinkertaiseksi?
Muistuu mieleeni pieni tarina, jonka kuulin lapsena. Se on tarina lankakerästä, jonka eräs haltija — hyvän- tai pahansuopa — antaa pienelle pojalle, sanoen seuraavat salaperäiset sanat:
— Tämä kerä merkitsee sinun elämäsi pituutta, jokainen hetki, jonka elät, lyhentää sitä. Minulla ei ole voimaa pitentää aikaa eikä liioin pysähdyttää sen kulkua, mutta minulla on kyky lyhentää sitä ja sen kyvyn sinä nyt saat minulta. Joka kerta kuin sinä elämässäsi kohtaat tyhjiä, ikäviä tai surullisia hetkiä, joista haluat päästä, vedä vain lankaa, niin ne hetket menevät ohitse. Hyvästi nyt ja ole varovainen.
Pikku poika välitti viisi tuosta kehoituksesta varovaisuuteen. Hän otti nauraen kerän vastaan, ja kun hänen elämänsä tuntui hänestä hauskalta, arveli hän, että lanka kyllä saisi lyhetä itsestään. Mutta sitten hän alkoi toivoa. Koulussa hän toivoi loma-aikoja. Rakastuttuaan halusi hän omakseen rakkautensa esineitä. Kunnianhimon kalvamana toivoi hän, että hänen pyrkimyksensä toteutuisivat. Ja päästäkseen halujensa perille veti hän vetämistään lankaa. Ennätettyään elämänsä päähän, huomasi hän silloin kauhukseen, että hän tuskin oli elänyt enempää kuin muutaman päivän. Niin meidän himomme polttaisi loppuun elomme päivät, jos se saisi määrätä.
Niin nuo individualistitkin, joiden tarmokkuus näyttää meistä niin vankalta, pelkäävät päinvastoin elämää. He pelkäävät elämää, sillä he eivät tahdo elää koko elämää ja siksi että he tottuneina etsimään kiihkeitä vaikutuksia ovat joutuneet harhaan, niin etteivät enää ymmärrä tavallista, jokapäiväistä elämää, vaan kammovat sitä, koska se heistä tuntuu tympäisevältä ja tyhjänpäiväiseltä. Mutta tämä jokapäiväinen elämä se kumminkin anastaa tärkeän osan meidän elämämme hetkistä. Se käsittää melkein koko lankakerän. Elämän rajoittaminen vain nuoruuden aikaan merkitsee sitä, ettemme tunne elämää ja että halveksimme sitä. Sillä elämällä kokonaisuudessaan on arvoa, kunhan vain osaamme antaa sille sisällystä.
Paitsi tätä halua kiihkeisiin tuntemuksiin, jotka rajuudessaan, vaarallisuudessaan ja turmiollisuudessaan tuntuvat hiukan suurenmoisiltakin, tahdon vielä tämän sairauden ilmauksista vetää esille huvitusten etsinnän ja tarpeen. Meidän päivinämme tapaa kaikkialla ja varsinkin Pariisissa, rikkaiden luokkien keskuudessa — sillä köyhissä oloissa tämä halu ei tule kysymykseen — miehiä ja naisia, jotka näyttävät aivan kuin pakenevan itseään, niin he lakkaamatta liehuvat. He luulevat liehuntaa toiminnaksi. Se on hirveä erehdys. Se on vallinnut maailmassa varsinkin kahdeksanneltatoista vuosisadalta alkaen, jolloin aljettiin turmella sisäisen elämämme lähteitä. Maine'n herttuatar sanoi jo silloin, että hän oli saanut "joukko-intohimon". Aika kulutetaan poissa kotoa tai palataan sinne suuressa seurassa, jottei koettaisi hetkeäkään yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Joka aamu laaditaan niin lopen uuvuttava ohjelma, että kieltäydyttäisiin sitä suorittamasta, jos se olisi pakollista. Täytyy huvitella, saada virkistystä, unohtaa itsensä. Hiljainen itseensä syventyminen veisi vain ikävystymiseen, kun ei ole rakkautta eikä uskoa eikä määrättyä päämäärää. Ja sitten luullaan, että eletään sisällysrikasta elämää, ja siksi niin monet pariisilaiset ja pariisittaret, joita nähtävyyksien moninaisuuden ja taiteen runsauden luullaan niin suuressa määrin älyllisesti kehittävän, ovat nähneet niin paljon, jota eivät jaksa säilyttää. Elämä on heille kuin sarja kinematografikuvia, jotka hetken häikäisevät silmiä ja katoavat. He eivät ole näille vaikutelmille omistaneet sellaista työtä, joka yksin käy täydestä.
Siis, ei ole elämää se, ettei koskaan ole kotona, ei koskaan ole itsekseen, ja juuri itsekseen, enempää kuin on matkustamista se, että täyttä vauhtia ajaa automobiililla valtamaanteitä koskaan pysähtymättä. Elämä ei ole lakkaamatonta huvittelemista ja siinäpä meillä on toinen muoto elämän pelkoa.
III.
Ensimmäinen elämän pelon muoto sekoitti toisiinsa passiivisuuden, liiallisen varovaisuuden, itsensä itaran säästämisen, jotka ovat raukkamaisia ominaisuuksia, ja kohtaloonsa alistumisen, joka on rohkeata, kun taas jälkimmäinen, kiihkeä itsekkyys luulee voiman palvomista sen käyttämiseksi. Ei ole todellista tarmoa muuta kuin järjestetty, kuriin tottunut tarmo.
Me olemme syntymästämme saakka riippuvaisuuden tilassa. Me olemme riippuvaisia kaikenlaisista erikoisista olosuhteista, joita muodostavat maa, kansa, perhe, ympäristö, kasvatus, terveys, lahjakkuus, varallisuus, sillä ei ole olemassa riippumattomia ihmisiä, ja siinä on kaikkien suuri yhdenvertaisuus. Ja lisäksi, elämämme edetessä me joudumme riippuvaisiksi olosuhteista, joita emme voineet ennakolta arvata emmekä välttää. Tähän riippuvaisuuteen on päättäväisesti ja rohkein mielin alistuttava.