Alice oli jäänyt jäljellepäin Paula ja Marcel Guibert'in kanssa ja asteli väsynein ja veltoin askelin.
— Väsyttääkö teitä, kysyi häneltä nuori mies. Tässä on penkki, levätkää.
— En, kiitos. Ei minua mikään vaivaa. Mennään vain sisään. Ja hymyillen viehkeätä luulosairaan hymyään hän lisäsi:
— Nämä pitkät kesäpäivät ne painavat. Eivätkö ne teistäkin tunnu hyvin raskailta?
Marcel hämmästyi.
— En ole koskaan tullut sitä ajatelleeksi. Minä rakastan aurinkoa, joka antaa elämää. Rakastan pitkiä päiviä, jotka aivan kuin pitentävät elomme aikaa.
Vaiteliaana ja hajamielisenä katseli Paula rakennusta kohden. Hän näki jonkun vierailulle tulijan soittavan ison portin kelloa ja tunsi hänet.
— Luutnantti de Marthenay, sanoi hän.
Alice'n kirkkaat silmät synkkenivät ja puna katosi hänen poskiltansa. Hän istui penkille, josta äsken ei ollut huolinut, ja pyysi Paulankin tekemään samoin.
— Ollaan täällä vielä hetkinen.