Ja kun tytär alkoi rauhoittua, tultiin ilmoittamaan, että rouva ja neiti Orlandi odottivat salissa.
Mennessään ensimmäisenä vieraita vastaanottamaan, mietti rouva Dulaurens asiaa. Ei häntä tyttärensä omituinen kielto liikoja huolestuttanut, hän piti sitä vain tuommoisena tyttömäisenä oikkuna, joka äkkiä syntyy ja äkkiä menee ohi. Mutta hän aavisti, mikä sen aiheutti, ja syytti itseänsä.
"Minä toin tänne tuon kapteeni Guibert'in, hän ajatteli. Se on minun vikani. Ja kuka käski kutsua häntä vielä tänään aamiaisellekin!"
Eikä paljoa puuttunut, ettei hän kiukuissaan tuota nuorta miestä kohtaan, jossa hän jo näki aikeittensa vastustajan, pitänyt itseään hänen hyväntekijänään, ja häntä kiittämättömänä ilkiönä, sillä hänen kutsujensa kauttahan ihmiset tulivat yleisesti tunnetuiksi.
* * * * *
Aamiaisen jälkeen rouva Dulaurens sai taas lisää aihetta levottomuuteensa, kun hän hakiessaan Alice'a silmillään — kuten hän lakkaamatta teki — näki tammimetsään päin olevasta salin ikkunasta hänet Paula Guibert'in kainalossa. Yhä ystävällisesti haastellen ja hymyillen rouva Orlandi'lle ja neiti de Songeon'ille, jotka pitivät häntä saarroksessaan, hän sanoi itsekseen:
"Alice on varmasti tuon pikku noidan pauloissa, joka koettaa häntä taivuttaa veljensä puoleen".
Ja kääntyessään kapteeniin päin, joka keskusteli hänen miehensä ja herra Landeau'n kanssa, yllätti hän tämän katseen, joka seurasi molempia nuoria tyttöjä:
"Oikeassa olen. Siinä se vaara piilee."
Tottumaton kun oli asioita harkitsemaan ja vastahakoinen kaikkeen pohdintaan, mikä vähänkin saattoi heikontaa hänen määräämisvaltaansa, ei hän ensinkään miettinyt mielessään, voisiko hän ehkä uskoa Alice'n tulevaisuuden tämän kunnian miehen käsiin ja eikö hänen niin pitänytkin tehdä, siinä tapauksessa, että hänen lapsensa sydän jo oli vaistomaisesti valinnut. Hän ymmärsi, sitä itselleen tunnustamatta, että vertailu saattoi olla vain epäedullinen herra de Marthenay'lle, jonka julkinen huhu tiesi aikaisemmin eläneen häpeällisessä suhteessa ja jonka sotilasura oli loistoton ja ilman tulevaisuutta. Vaistomaisesti hän varoi ajattelemasta tätä mahdollista kilpailua, sillä viime hetkessä saattoi se särkeä hänen suunnitelmansa, jonka hän niin peruuttamattomasti oli päättänyt ja joka hiveli hänen itsetiedotonta turhamaisuuttaan ja vielä itsetiedottomampaa äidillistä itsekkäisyyttään. Valitessaan tyttärelleen, kuten hän olisi valinnut itselleen, ei hän hetkeäkään epäillyt viisauttaan ja epäitsekkyyttään.