Sillävälin Isabella Orlandi pysähdytti ohikulkevan Jean Berlier'n, joka oli menossa miesten joukkoon ja kuiskasi hänen korvaansa:
— Mitä pidätte hänestä?
— Kenestäkä?
— Herra Landeau'sta.
— En sitä enkä tätä.
— Hän puhuu vähän, mutta hän sanoo kaikki, mitä ajattelee.
Isabella nauroi näyttäen hohtavan valkoisia hampaitaan, ja toistamiseen Jean'ista tuntui että tuo nauru kuului ontolta. Hän tuli ajatelleeksi noita laulun loilotuksia, joita yöllä kuulee maalla ja jotka ilmaisevat, että on liikkeellä jokin myöhästynyt kulkija, joka pelkää yksinäisyyttä.
Liikkumattomana ja vaieten ahmi herra Landeau morsiantaan silmillänsä. Nähtävästi hän tunsi häntä kohtaan tuollaista kiihkeätä intohimoa, jonka katoava nuoruus vain tekee voimakkaammaksi sen sijaan, että sitä heikontaisi, kun rakkaus yht'äkkiä alkaa raivota siihen saakka kylmänä pysyneessä sydämessä. Hän oli jo keski-ikäinen mies, jonka paksu ja harteva vartalo ei suinkaan tehnyt hienostunutta vaikutusta. Hän oli tottumaton seuramies, ja hänet saattoi helposti ymmälle tuo kevyt luontevuus, joka on hienoston seurustelun vahva puoli ja sen suurin viehätys. Viidenkolmatta vuotiaan Jean Berlier'n siro vallattomuus teki hänen ikänsä ja kömpelyytensä vielä silmäänpistävämmäksi. Kaukaa hän vain katseli Isabellaa, joka valkoisessa puvussaan säteili kauneuttaan, kuin jumalankuvaa, jota ei uskalla lähestyä. Ja morsian näytti kokonaan unohtavan, että oli edes läsnäkään tuo hänen epämieluisa, miljoonia omistava orjansa…
* * * * *
Tammien oksien lomitse pujahtivat auringon säteet metsän pimentoon aina maahan saakka, joka oli ruskeanaan menneiden kesien karisseita lehtiä. Ja noilla molemmilla nuorilla tytöillä, jotka toinen toiseensa nojaten kulkivat hiljalleen polkua pitkin, oli kasvot milloin valossa milloin varjossa. Vanhat pystyrunkoiset puut kätkivät heidät suojelevaan pilaristoonsa, kietoivat heidät kirkkaaseen rauhaansa. Vaaleaverinen Alice oli puettuna ruusunpunaiseen pukuun ja Paulan musta tukka ja surupuku korotti hänen valkoisen hipiänsä hohtoa. Ihana ilma ilahdutti heidän mieltänsä. He tunsivat molemmat, että heidän luostarikoulun aikainen ystävyytensä jälleen heräsi henkiin. Ja he pysähtyivät silloin tällöin hymyilläkseen toisillensa.