Kumminkaan he eivät huomanneet, että olivat kumpikin sangen kiihtyneessä mielentilassa. Olihan heillä kumpaisellakin suuri salaisuus kannettavana. Alice, joka aamullisesta kohtauksesta asti piti itseään perin uljaana, paloi halusta uskoa sen kumppanilleen, saadakseen häneltä rohkaisua ja ansaitakseen hänen kunnioituksensa. Ja Paula taas ajatteli liikutettuna veljeänsä, jonka rakkautta hän oli tullut ilmoittamaan.
— Muistatko vielä, Paula, keskustelujamme Sacré-Coeur'issa?
— Enpä niitä enää juuri ajattele.
— Kerran puhuimme naimisiin menosta. Raymonde Ortaire, joka oli ylemmältä luokalta, otti aina puheeksi sen asian. Hän oli julistanut: "Minä menen naimisiin vain rikkaan ja jalosukuisen miehen kanssa". Vuoron perään me silloin jokainen ilmoitimme ihanteemme. Minä mumisin: "En minä tiedä". Mutta sinä Paula, — näen vielä sinun tummat silmäsi, sinun kauniit silmäsi, jotka loistavat varsinkin yöllä tai tuskassa — sinä sanoit ikäänkuin halveksisit kaikkien meidän puheitamme: "Naimisiin meneminen on rakastamista, eikä mitään muuta". Raymonde nauroi, mutta meidän teki mielemme lyödä häntä.
— Tekikö sinunkin mielesi, kysyi Paula hellän ivallisesti.
— Tottakai, minun myöskin. Ihmetyttääkö se sinua? Jospa olisit kuullut, mitä tänä aamuna sanoin, et enää ihmettelisi.
Hiukan punoittavat posket antoivat Alice'n puhdaspiirteisille kasvoille eloisan ilmeen, joka teki ne vielä viehkeämmiksi, ja hänen käyntinsäkin näytti vähemmän raukealta ja veltolta kuin tavallisesti. Paula, joka katseli häntä ja ihaili hänen piirteittensä suloisuutta, vaikkei hän pitänytkään niiden liian pehmeästä hempeydestä, hämmästyi tätä outoa intoa, ja piti sitä suotuisana enteenä tehtävänsä onnistumisesta.
— Tänä aamunako, hän kysyi.
— Juuri tänä aamuna, vastasi Alice juhlallisesti, minä kieltäydyin menemästä naimisiin.
Hän ei sanonut enempää nauttiakseen sanojensa vaikutuksesta. Ainahan on nuoresta tytöstä mieluista ilmoittaa, että on antanut rukkasia kosijoille.