— Koska hän minua rakastaa, niin eikö hän voisi minun kanssani elää lähellä äitiänsä, lähellä minun vanhempiani? Me olisimme niin onnellisia! Meidän varamme kyllä riittäisivät.
— Siihen hän ei koskaan suostu, vastasi Paula. Ja ylenkatseellisesti lisäsi hän, unohtaen ylpeyden tunnossaan koko rauhallisen tehtävänsä:
— Siis sinä et seuraisi häntä?
Alice ymmärsi tuon ylenkatseen ja väitti innokkaasti vastaan:
— Tietysti, seuraisinhan minä häntä kaikkialle. Koska häntä rakastan, ymmärräthän sen. Minähän kyllä tahdon. Mutta…
— Hän epäröi hetkisen, ja kuiskasi sitten surullisen suloisesti:
— Mutta äitini.
— Rakastaahan äitisi sinua hellästi ja tahtoohan hän ennen kaikkea sinun onneasi.
— Tahtoo kyllä. Mutta hän haluaa pitää minut lähellään voidakseen itsekin siitä nauttia. Eikös se olekin luonnollista?
Paula ajatteli omaa äitiään, joka oli saanut sanoa niin usein hyvästi lapsillensa eikä koskaan ollut tahtonut estää heitä kulkemasta valitsemiaan teitä. Hän vaikeni, ja hänen tummien silmiensä loisto sammui. Alice tarttui hänen käteensä, päästi sen sitten irti ja purskahti itkuun.