— Ehkä hän sinun mieliksesi on joitakin aikoja sieltä poissa. Mutta älä houkuttele häntä luopumaan urastansa, Alice. Minusta tuntuu, että se on vaarallista, ja hänen uransa on täynnä toiveita.
— Oi, tiedäthän, Paula rakas, minä en ole ensinkään sankarillinen. Minusta ei koskaan tule Guibert'iä. Mutta eikös hän ole jo ollut kylliksi urhoollinen?
Paula ei voinut olla naurahtamatta.
— Ei koskaan voi olla kylliksi urhoollinen. Me, jotka emme toimi kodin ulkopuolella, Alice, me, jotka hoidamme kotiliettä, me voimme ainakin vahvistaa veljiämme, miehiämme, poikiamme voimakkaalla ja järkevällä rakkaudellamme. Ja rakastakaamme ja kunnioittakaamme erityisesti niitä, jotka ovat uljaita ja hyödyksi maallensa.
— En ole koskaan ajatellut niitä asioita, virkkoi Alice.
— Kumminkin sinä rakastat Marcel'ia.
— Rakastaisin häntä aivan yhtä paljon, vaikka hän lakkaisikin hyödyttämästä maatansa.
— Niinkö, virkkoi Paula, ja lisäsi puoliääneen ikäänkuin puhuisi hän vain itselleen:
— Minä en ainakaan uskaltaisi rajoittaa mieheni elämää.
Alice kuuli tuskin, mitä Paula sanoi; hän seurasi omien ajatustensa juoksua: