Alice kuunteli hiukan sekavin mielihyväntuntein tätä ylistystä, jonka loppupuoli antoi hänen aavistaa puutteenalaisuutta. Hän ei välittänyt ensinkään rikkaudesta eikä ymmärtänyt sen merkitystä. Mutta hän ei osannut kuvitellakaan rakkautta ilman sopivaa kehystä. Kun hän ei tuntenut elämää, ei hän ymmärtänyt oikein sen suurenmoisuutta. Ja kuinka hänellä olisikaan ollut tilaisuutta nähdä oikeata elämää. Sellaisia mietteitä liikkui hämärinä ja ohimenevinä hänen mielessään. Mutta hänen myöntymystään ne eivät järkyttäneet. Marcel rakasti häntä, ja tuo Paula kulta puhui hänelle niin herttaisesti. Kun hänen rohkeutensa tarvitsi tukemista, tiedusteli hän ystävättäreltään:
— Mitä me nyt teemme?
— Äiti tulee teille pyytämään sinun kättäsi. Sinun täytyy valmistaa vanhempiasi. Rakastaahan äitisi sinua niin suuresti, ettei hän varmaankaan voi tahtoa muuta kuin sinun onneasi. Ja sinun isäsi noudattaa mielellään äitisi mieltä.
Heitä siimestävien tammien oksat kaartuivat nyt tiheäksi lehtikatoksi, eivätkä laskeneet ainoatakaan valonsädettä lävitsensä. Huoli alkoi ahdistaa Alice'n mieltä. Hän heräsi valoisasta rakkaudenunelmastaan astuakseen todellisuuteen, jota hän vaistomaisesti pelkäsi. Hän kysyi:
— Pitääkö minun lähteä Ma… Marcel'in mukana? Pikku tyttönä oli hän kutsunut Marcel'ia nimeltä, mutta hänen morsiamenaan hän ei enää tahtonut uskaltaa lausua noita kahta tavuuta, jotka polttivat hänen huuliansa.
— Tietysti, koska sinusta kerran tulee hänen vaimonsa, vastasi Paula hämmästyneenä.
— Niin, niin, onhan se selvää. Mutta meneekö hän kauas?
— Algeriaan.
— Voi, niin kauaksi. Äiti ei ikinä suostu.
Hänen kauniit silmänsä sumenivat. Hän näki jo onnensa pakenevan.