Tien käänteessä näkyi Isabella Orlandi Jean Berlier'n seurassa. Nuori tyttö puheli melkein kuumeisen vilkkaasti.
Katsokaa, sanoi hän Paulalle ja Alice'lle, tullen heidän luokseen.
Hän näytti heille vasenta kättään, jossa rubiini ja smaragdi kimalteli:
— Kaksi kihlasormusta!
— Kaksiko kihlasormusta, toisti Alice ilkamoiden.
— Niin, kaksi, herra Landeau on suurenmoinen ja ylevämielinen. Jospa näkisitte minun jalokiveni. Ne täyttävät kokonaisen suuren lippaan. Minun piti valita muuan koristus. Mutta kun en tiennyt, minkä valitsisin kaikkein kauneimmista, niin minun aulis sulhaseni teki ylvään liikkeen kädellään ja sanoi: "Pitäkää kaikki". Ja minä pidin kaikki äidin mieliksi. Kas tässä on lornetti, jonka kädensija on puutettu jalokivillä.
— Mutta teillähän on hyvät silmät, huomautti Jean.
— Ei se tee mitään, se on hienoa, sanoi Isabella, niiaten hänelle.
Isabellan laverrellessa lähestyi vuorostaan rouva Dulaurens kapteeni
Guibert'in ja herra Landeau'n saattamana.
Levottomana tyttärensä pitkällisestä viipymisestä oli hän ehdottanut vierailleen, että mentäisiin kävelemään tammimetsään. Hän hengähti helpotuksesta nähdessään Alice'n. Kumminkin hän huomasi, että tämän posket punoittivat ja että hänen olennossaan ilmeni lievää levottomuutta.