"Kyllä on jo aika", ajatteli hän, "toimittaa pois tuo sankari."
Rouva Dulaurens'in takaa Marcel myöskin tarkasteli Alice'a. Hän katseli häntä ahnaasti kuin rakastunut, joka vielä epäilee. Mutta hänen katseensa vaipui pian ja vaipuessaan oli se täynnä varmuutta saavuttaneen rakkauden rauhaa.
Rouva Orlandi ja neiti de Songeon, joita herra Dulaurens saatteli, liittyivät tuohon jo lukuisaan joukkoon. Plataanitietä pitkin kulki sitten koko seurue ristikkoportille saakka, saattaen Paulaa ja Marcel'ia, jotka olivat sanoneet hyvästi.
Vastapäätä avonaista porttaalia toisella puolen Chaloux'n tietä oli yksinkertainen mökki ja sen edustalla leikki auringon paisteessa liuta lapsia, pörröpäisinä, kasvot terveyttä kiiltävinä ja paljain jaloin. Heidän kirkuessaan ilosta tai kiukusta ilmestyi äiti tuvan kynnykselle. Hän oli jo surkastunut talonpoikaisvaimo, jonka muodoton vartalo ilmaisi hänen pian taas saavan perheen lisää.
— He ovat hyvin köyhiä, selitti rouva Dulaurens, tätä näkyä vieraineen katsellessaan, ja he odottavat aina lapsia. Niitä on jo seitsemän, ja katsokaa!
— Seitsemän lasta! Sehän on kauheaa, huudahti neiti de Songeon kääntyen halveksien poispäin.
— Se on Jumalan kiusaamista, lisäsi rouva Dulaurens.
Ja rouva Orlandi sopersi:
— Ne olisivat oikein somia maalattuina, mutta elävinä ne ovat likaisia ja aina vastuksina.
— Eipä heitä saa, joka haluaa, mutisi vaimo, joka oli kuullut mitä sanottiin. Ja kurottaen kättään veti hän pienimmän luokseen ja painoi sitä rintaansa vastaan.