Isabella naurahti julkeasti ja sanoi sulhaselleen, katsoen häntä silmiin:
— Kuulkaahan, lapsia minä en tahdo!
Herra Landeau hymyili ilottomasti. Ja muut tulivat hiukan hämilleen tästä samalla kertaa lapsellisesta ja häpeämättömästä sutkauksesta. Se huvitti vain rouva Orlandi'a, joka huudahti:
— Voi tuota Isabellaa! Alice suuteli Paulaa sanoessaan hänelle hyvästi, ja hänen kumartuessaan eteenpäin ihaili Marcel hänen ruumiinsa raukeaa kauneutta, joka teki hänet niin utuisen suloiseksi. Hänen rakkauteensa sekoittui suojelemisen halua. Hän olisi tahtonut antaa omaa voimaansa tuolle raukealle lapsukaiselle, jonka hentous herätti hänessä melkein uskonnollista hartautta.
Jäätyään veljineen yksikseen maantielle hyväili Paula jälleen kokoontuvia pienokaisia, jotka olivat lakanneet leikkimästä, kun näkivät itseään tähystelevän noiden katseiden, joiden vihamielisyyden he olivat ymmärtäneet.
— Lapsi parat, sanoi hän ja hänen mustissa silmissään välkähteli vielä närkästystä. Meidän aikamme ei teitä juuri suosi.
Hyvillään hymyili lasten äiti nuorelle neidille:
— Onhan niitä jo kokonainen kasa ja ne työntävät pituutta kuin hamppu.
— Jumala on hyvä ja maa on avara, sanoi kapteeni, joka muisteli, kuinka hänen isänsä iloitsi kauniita lapsia nähdessään.
— Niin on, herra kapteeni. Minun äitini teki kaksitoista lasta. Minulla on kolme veljeä Pariisissa ja neljä Amerikassa. Kaukana he ovat, mutta elävät he kumminkin.