Hän ei ollut koskaan jättänyt kotikolkkaansa, joten hän ei ollut oikein selvillä etäisyyksistä. Paula näytti pulloposkista poikaviikariparvea, joka taas alkoi ilakoida:
— Nuo ne teitä myöhemmin auttavat.
— Niinpä kyllä, mutta siihen mennessä ne tyhjentävät vellipadan toisensa jälkeen. Ukko ahertaa otsansa hiessä aamusta iltaan, ja hänen kämmenissään on meidän joka pennimme.
— Eikö teillä ole ensinkään varoja?
— Johan nyt, ei edes kaniinin pitämiseen.
— Hyvästi, sanoi Paula, ja pysykää rohkeina.
Pienimmän punaiseen käteen pisti hän hopearahan, jota hän oli säästänyt uusien käsineitten ostoon.
Kun he olivat saapuneet Montcharvin'in metsään, pysähtyi Paula ja hymyili veljelleen:
— Etkö kysele minulta mitään? Puhuitko hänen kanssaan?
— En, mutta ymmärsin. Hän suostuu, eikö niin?