— Kyllä. Tänä aamuna hän kieltäytyi menemästä naimisiin herra de Marthenay'n kanssa. Se on salaisuus. Hän rakastaa sinua. Hän on erinomainen. Ja sinulla riittää kyllä rohkeutta kahdellekin.
Marcel ei kiinnittänyt huomiotaan noihin viimeisiin sanoihin. Eivätkä veli ja sisar sen enempää haastaneet salaisuuksistaan.
He tunsivat molemmat sisimpiä tunteitaan kohtaan samanlaista kainoutta. Kun he päivän laskiessa astuivat sisään kotiportista, virkkoi Marcel vielä Paulalle:
— Täytyy ilmoittaa äidille. Sano sinä hänelle, sinä, joka olet minun pieni suojelusenkelini.
— Kyllä, Paula vastasi, kyllä puhun hänelle kohta. Myöhemmin illalla, kuultuaan mitä tyttärellään oli ollut kerrottavana, istui rouva Guibert pitkän aikaa ääneti.
— Onkohan se meille onneksi, kuiskasi hän vihdoin.
— Onhan hän niin herttainen, sanoi Paula.
— Jospa hän tekisi poikani onnelliseksi! Minä olisin suonut hänen olevan vähemmän rikkaan ja enemmän rohkean. Mutta koska Marcel häntä rakastaa, niin mekin häntä rakastamme. Rukoilkaamme heidän puolestansa.
Hän ei kuvitellutkaan mielessänsä, että hänen poikansa saattaisi saada kieltävän vastauksen kosintaansa.