Hänen lähdettyäänkään ei herra Roquevillard vielä pitänyt kiirettä. Hyväilevällä silmällä katseli hän koko tilustensa piiriä edessään: riivittyjä viinitarhoja, joiden purppura- tai kultasävyn hän tapaisi jälleen virkistävässä viinissä, kahteen kertaan niitetyitä niittyjä, hedelmäpuutarhoja,- ja kauempana pientä nimetöntä puroa, joka erottaa Cogninin ja Saint-Cassinin kunnaat, tammi-, pyökki- ja lehmusmetsää, jonka syys oli kirjaillut kuin kukkavihoksi. Tällä eri viljelyslajien maalla hän ei lukenut tänä hetkenä eri vuodenaikojen, vaan oman sukunsa historiaa. Se ja se esi-isä oli ostanut tuon alan, se ja se istuttanut tuon viinitarhan, ja hän itse, hänpä oli tunkenut yli kunnanrajan päästäkseen käsiksi noihin liian tiheässä seisoviin puihin, jotka vaativat harvennusta. Kääntyen tilan rakennuksiin päin katseli hän vaunuliiteriksi muutettua kantarakennusta, jonka ensimmäiset Roquevillardit, talonpojat, olivat rakentaneet, ja vertasi sitä omaan jyhkeään ja tilavaan asuinrakennukseensa, jota koristi verraton villiviiniköynnös. Oli siis yhäkin samoilla paikoilla sama rotu, vain kunniassa, työssä ja toimellisuudessa kuluneen menneisyyden voimistamana aineellisesti ja henkisesti. Hän antoi sen merkitykselle tunnustuksen toistamalla Fauchoisin sanat:
— Se on aina suvun syy.
Hänen sukunsa oli tosiaan antanut maalle yhteistä asiaa hyödyllisesti palvelemaan kykeneviä miehiä, niinkuin he olivat hoitaneet omaakin omaisuuttaan. Näin sukupolvet tukevat toinen toistansa yhteiseksi hyväksi. Eivätkö kaukaisimmatkin esi-isät olleet valmistaneet hänen työtänsä? Tämä maa, jota hän viljeli, oli askarruttanut heidän ajatuksiaan ennen häntä. Tämä näköpiiri oli ennen häntä kiehtonut ja innostanut heitä. Ja hän käänsi katseensa vaikkakin vähän vastahakoisesti omasta kartanostaan silmätäkseen sitä, mitä he olivat katselleet, sitä piiriä maisemassa, johon he olivat kiintyneet samaten kuin nyt hän. Sillä viljelykset voivat muovailla maan välitöntä muotoa, mutta itse luontoa ei ihminen pysty muuttamaan: hän voi lisätä siihen vain joitakin liikuttavia muistomerkkejä, talon, joka savuaa ja palauttaa mieleen tulisijan sulouden, tien tai aidan, jotka panevat muistamaan yhteisöelämää, kellotapulin, joka kuvaa rukousta.
Hänen seisoessaan yksin kummulla lisäsi hänen mielessään illan kauneutta tyydytys, jota tuottaa kosketus omaan heimoon. Hän tunsi aina hämärään muinaisuuteen saakka tämän maakulman merkityksen. Hänen edessään olevia Lépinen vuorijonoa, jonka yksitoikkoisuuden katkaisee Signalin huippu, reunusti iltarusko. Hänen katseensa lipui alemmaksi, seurasi hetken Echellesin tien siroja mutkia, joille vuorten viimeiset liepeet näyttävät kummallakin puolen muodostavan saattueita, hipoi taas Corbeletin, Joignyn ja Granierin kylkiä palatakseen jälleen lähemmille rinteille ja kerrostumille, joiden ääriviivat ovat sopusuhtaisemmat. Tässä vastakohtaisessa, vuoroin kovassa, vuoroin pehmeässä luonnossa näki hän edeltäjiensä luonteita: isoisänsä rohkeuden, kun tämä vallankumouksen aikana toimi armeijain palveluksessa, isänsä leväperäisyyden, hän kun mietiskelyihin vaipuneena antoi varaansa pitämättä pyhän sukukartanonkin joutua vaaraan.
»Ei kukaan», ajatteli hän, »voi tältä paikalta sillä tavoin katsella auringonlaskua. Kerran, kun minua ei enää ole, palaa joku minun lapsistani näihin vertailuihin. Lapsistani, jotka jatkavat meidän työtämme ja joista tulee hyvän palveluksessa olevia ihmisiä.»
Menneisyyden nojalla, joka ulottui häneen itseensä, hän ajatteli tulevaisuutta turvallisesti. Mietelmiinsä vaipuneena ei hän huomannut naista, joka kartanosta tullen saapui hänen luokseen. Se oli jo iäkäs nainen, hartioilla tumma liina ja kädessä keppi, jota hän väsyneenä ja uupuneen näköisenä käytti tukenaan. Hänen kasvonsa, joille illan rusko loi heijastusta, olivat aikoinaan varmaan olleet kauniit. Vuodet olivat niitä uurtaneet poistamatta kuitenkaan puhtauden ilmettä, joka heti ensi hetkestä kiinnitti huomiota ja sitten veti puoleensa. Se oli suoran, kaikesta pahasta kirvonneen ja kukaties hiukan mystillisyyteen taipuvan sielun näkyvä leima.
— Eivätkö he vielä tule? kysyi rouva Roquevillard puolisoltaan.
— Tulevat, Valentine, tuolla.
Molemmat ymmärsivät puhuvansa lapsistaan. Herra Roquevillard viittasi mäen alle, mistä suurehko joukko juuri alkoi nousta rinnettä ylös. Etumaisina kaksi pikkulasta, jotka heidän isoäitinsä tunsi:
— Pierre ja Adrienne. Ne tulevat oikotietä. En näe pikku Julienia.