RAUNIOT.
… Kaksi päivää tämän kävelyretken jälkeen kutsuttiin Mauricea hotellin konttoriin.
— Vakuutettu kirje. Postinkantaja kysyy teitä.
Hän tunsi keltaisen kirjekuoren, joita hänen isänsä käytti, kirjoitti nopeasti kuittauksen, postinkantajan, joka oli lukenut vakuutussumman, katsellessa häntä kunnioittavan näköisenä. Kirje, joka oli mustareunainen, sisälsi ranskalaisen sadanfrangin setelin ja hänen sisarensa Margueriten kirjoittaman kahdeksantuhannen frangin maksuosoituksen Internationale-pankkiin Milanossa.
»Nyt», mietti hän, »olen oma herrani.»
Nöyryytyksen jälkeen oli hänen ensimmäinen vaistonsa ylpeydentunne. Vasta sitten kiinnitti hän huomiotansa paperin reunustaan ja hänen sydäntänsä kouristi. Joku onnettomuus on tapahtunut, joku suuri onnettomuus hänen poissaollessaan. Nuorena ei, eikä aina myöhemminkään, ihminen ajattelekaan voivansa menettää lähimpiänsä: erkanee heistä suruttomasti varmana siitä, että tapaa heidät taas palatessaan. Ensimmäinen kuolemantapaus lakkauttaa tulevaisuuden luoton. Erillään omistaan, vailla tietoja, ikänsä ja lempensä huolettomuudessa oli hän saattanut syrjäyttää sen levottomuuden, joka alkaa tylysti ahdistaa rintaa, kun jokin sattuma tulee väliin muistoja herättämään. Usein, vähitellen yhä useammin hän muisti kotiperhettään, ja kuvitteli paikkaa, jonka hän oli jättänyt autioksi. Edithin läsnäolo ei aina riittänyt karkoittamaan näitä mielikuvia. Mutta suoranaista kuolemantapausta hän ei sentään ollut aavistellut. Vasta muutamia päiviä sitten, kun vuodenajan sävy muistutti hänen oman onnensa haurautta, palasi hänen mieleensä silloin tällöin äidin kalpeat kasvot, hän tunsi poskellaan viimeisen hyväilyn kädellä, joka oli kylmä ja jonka kosketus tuntui vieläkin, vuoden kuluttua.
Isku, joka häntä kohtasi, tuli sittenkin odottamatta. Miksi kirjeen kirjoittajana oli Marguerite? Ja miksi hänen kirjeessään oli surureunus, ellei?… Vastausta tähän kysymykseen ei hän uskaltanut ajatella: se valtasi kuin hyökylaine. Hän otti hattunsa ja lähti ulos kirje kädessään. Kuinka olisikaan hän saattanut lukea sitä hotellin konttorissa? Ei edes sen lähettyvillä, maantiellä tai lähimetsässä: Edithän tulee alas muutaman minuutin päästä ja yllättää hänet, mutta tätä surua hän ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jakaminen oli vähentämistä ja hänen oli itsensä vastaanotettava kaikki.
Hän silmäsi vain muutaman alkurivin ja lähti sitten menemään kuin takaa-ajettava haavoitettu otus. Missä huomasi asumuksia, siinä aina jatkoi kulkuansa. Hän etsi yksinäisyyttä, missä voisi itkeä ihmisten näkemättä. Ja suuntasi matkansa Buccionen tornille.
Eikä pysähtynyt ennenkuin oli saapunut kukkulan laelle, tornin juurelle. Hengästyneenä istahti hän sinne nurmettuneiden muurinraunioiden suojaan. Oli lopulta juossut — ikäänkuin nyt kukaan pääsisi kohtaloa pakoon! Mutta mikäli hän siinä sai tasoitelluksi hengitystään, sikäli alkoi pelko häntä yhä enemmän ahdistaa. Sisarensa pitkää, moniarkkista kirjettä puristi hän yhä kädessään eikä uskaltanut lukea sitä. Vain suurella tahdonponnistuksella saattoi hän jatkaa äsken alkamaansa ja hänen täytyi sittenkin tuontuostakin keskeyttää. Tulihan siinä vastaan onnettomuutta, paljoa enemmän kuin hän oli saattanut aavistaa.
Chambéry, 2. marraskuuta.