»Rakas Maurice!
»Sinun kirjeesi otin minä vastaan. Minä olen sen aukaissut. Odotin sitä jo kauan. Ajattelin, että se tulee kyllä, se tai sinä. Äitimme oli sen sanonut. Sinä et ole voinut unhottaa meitä ainaiseksi.
»Minä huomaan kirjeestäsi, että sinulla ei ole lähtösi jälkeen ollut mitään tietoja meistä ja se selittää minulle paremmin sinun täydellisen vaitiolosi. Niin, nyt sinä jo ymmärrät, että äiti on poissa. Voidakseni sanoa sen sinulle, täytyy minun koota kaikki kärsimykseni, jota en tahdo menettää, koska se lähentää minua häneen. Itke kanssani, rakas veliparka, itke runsaasti kyyneleitä kaiken sen ajan puolesta, jolloin et ole itkenyt. Mutta älä masennu epätoivoon; rohkaise mielesi. Hän tahtoo sitä.
»Hän jätti meidät 4 p:nä viime huhtikuuta, siitä on lähes seitsemän kuukautta. Pitkin talvea riutuivat hänen voimansa hiljalleen, huomaamatta. Hänellä ei ollut tuskia; ainakaan ei hän valitellut. Sangen usein hän rukoili. Ei olisi mitenkään saattanut aavistaa lopun tulevan niin äkkiä, kun hän eräänä iltana lähti kesken rukousta. Isä ja minä olimme läsnä. Hän katsahti meihin, koetti hymyillä ja hymisi nimeä, jonka me molemmat kuulimme ja joka oli sinun. Ja sitten hervahti hänen päänsä. Kaikki lopussa.
»Muutamia päiviä ennen oli hän puhunut minulle sinusta ikäänkuin tahtoen ilmaista viimeisen tahtonsa. Minä ymmärsin sen vasta jälkeenpäin: hän puhui ihan tavallisesti, hyvin luontevasti.» Hän sanoi minulle: »Maurice palaa. Hän on enemmän onneton kuin syyllinen. Hän ei sitä vielä tiedä, mutta kerran hän sen ymmärtää. Silloin tarvitsee hän paljon rohkeutta. Lupaa sinä minulle, kun hän palaa, ottaa hänet vastaan, sovittaa hänet isänsä kanssa, sukunsa kanssa ja puolustaa häntä, lupaa lopuksi, että et missään tapauksessa hylkää häntä, mitä tapahtuneekin.» Ei minulta olisi sitä lupausta kaivattu, mutta minä lupasin. Siispä, kun sinun kirjeesi tuli, minä en epäröinytkään sen aukaisemista: minä olen nyt äidin paikan täyttäjänä. Täytänpä tehtäväni hyvin tai huonosti, niin teen sen joka tapauksessa kaikesta sydämestäni.
»Sinun täytyy saada tietää, että äiti ei uskonut sinua syylliseksi. Enkä minä. Eikä isäkään, siitä olen varma; vaikkakin hän sanoi meille, että heikkouskin on tavallansa syyllisyyttä ja että se, jota hänen perheensä on kannattanut syntymästä miehenikään asti, ei ole vapaa tekemään semmoista, josta on seurauksena koko heimon turmio. Nyt hän ei enää koskaan puhu sinusta. Mutta tiedän, että hän ajattelee sinua ja on huolissaan. Muista häntä, Maurice, muista häntä yhtä paljon kuin lepoon mennyttä äitiämme. Hän on muuttunut, paljon muuttunut. Hän, joka oli niin nuortea astunnalta, olennolta, äänensävyltä, hän on vanhentunut tänä lyhyenä aikana. Hän tekee työtä lakkaamatta. Työtä tehdessään hän unhottaa onnettomuuden… Minä olen kyllä luvannut olla sinua moittimatta. Mutta täytyyhän sinun tietää kotimme asiat, kun et vuoteen ole mitään kuullut. Hän on niin arvossapidetty, ettei yksikään niistä, jotka ovat uskoneet asiansa hänen ajettavakseen, ole peräyttänyt luottamustaan.
»Hubert, jonka piti palvella vielä kaksi vuotta Ranskassa, on onnistunut saamaan komennuksen siirtomaihin. Hän lähti viime toukokuussa Sudaniin. Hän on erään etuvartiopaikan päällikkönä sisämaassa, Sikassossa. Se on kyllä verrattain vaaranalainen paikka. Mutta hän oli itse anonut komennusta sinne. Félicie on yhä Hanoin sairaalassa. Hän on hyvin levoton sinusta. Viimeksi kertoi hän kahden belgialaisen lähetyssaarnaajan kuolemasta, jotka murhattiin Kiinan rajalla. Hän ei näytä säälivän, vaan melkein kadehtivan heidän marttyyrikohtaloansa ja pahoittelevan, ettei hän itse ole saanut antaa henkeänsä sellaisten puolesta, joita hän kutsuu 'tuhlaajapojiksi', kuten tiedät. Hän on perinyt äitimme hartaan hurskauden. Jumala häntä varjelkoon siellä kaukana, maailman toisella äärellä!
»Marcellazit ovat jättäneet meidät. Huolimatta Germainen pyynnöistä on Charles myynyt toimistonsa ja ostanut toisen Lyonissa. Heidän lähtönsä oli meille raskas. Isä sanoo kuitenkin että se oli järkevää. Langollamme oli siten tilaisuus lähestyä perhettänsä, joka, kuten tiedät, on Villerranchesta; hänellä on siitä hyötyä. Kesälomaa tulivat he viettämään meidän kanssamme La Vigiehin. Pierre ja Adrienne päivettyivät siellä ihan ruskeiksi. Pikku Julien, minun suosikkini, jäi kuitenkin kalvakkaaksi. Mutta me katsoimme, että Savoijin ilma on hänelle kuitenkin terveellisempää kuin Lyonin sumu, ja Germaine jätti hänet täksi talvea meidän luoksemme. Hän elävöittää tätä muuten alakuloista suurta asuntoa.
»Nyt olet saanut yleiskatsauksen. Ennen talletti äiti kuulumat poissaolevista ja ilmoitti ne edelleen kaikille muille. Näet että minä yritän täyttää hänen tehtävänsä. Vaikeampaa on se mikä minun vielä on sinulle sanottava. Mutta minä vain kerron, mikään syytös tämä ei ole. Se käy paremmin niin. Ensinnäkin minuun voit luottaa joka tapauksessa ja itsehän sitten arvaat meidän murheemme, joka on sama kuin sinun.
»Sinä et nähtävästi ole tiennyt mitä heti lähdettyäsi tapahtui: muutenhan et olisi voinut pysyä piilossa. Notario Frasne teki sinua, niin sinua vastaan syytöksen luottamuksen väärinkäytöstä. Juuri semmoisen syytöksen: siitä on hyvin paljon puhuttu. Hän syytti sinua siitä, että olit muka anastanut hänen kassakaapistaan satatuhatta frangia. Sitten pani hän vireille korvausvaatimusjutun pakottaakseen oikeuden vangituttamaan sinut, mutta kun sinua ei tavattu, annettiin yksipuolinen tuomio. Minä selitän asian niillä sanoilla, joita on käytetty. Valamiehistö ei tahtonut sinua tuomita. Mutta toimiston apulaiset, varsinkin herra Philippeaux, todistivat sinua vastaan oikeudessa. He ilmoittivat, että sinä tiesit koko tuon rahamäärän olevan kassakaapissa, ja lisäksi, että sinä olit jäänyt viimeiseksi toimistoon, jolloin avaimet olivat sinun hallussasi, ja että sinä tunsit avaussalaisuuden. Silloin tuomittiin sinut, lieventäviin asianhaaroihin katsoen, yhden vuoden vankeuteen. Se näyttää olevan vähin mahdollinen. Otettiin huomioon vaikutelmat, joiden alaisena sinä muka olit toiminut. Mutta sinut on tuomittu, ymmärrätkö? Se tapahtui viime kuussa. Äiti oli silloin jo poissa. Kun isä ilmoitti sen minulle, olivat hänen kasvonsa niin kalpeat, että minä huolestuin. Hän hillitsi itsensä kuten aina. Minä olisin pitänyt parempana että hän olisi itkenyt. Mutta hän ei ole niitä, jotka itkevät. Hän kärsii salassa ja se on pahempi.