»Tuomio kiinnitettiin meidän ovellemme ja julkaistiin sanomalehdissä. Se näkyy olevan laki. Kaikki entiset Roquevillardit, jotka ovat tehneet tälle seudulle niin monta palvelusta, eivät yhteensä kyenneet ehkäisemään tätä meidän nimemme häpäisyä.
»Tuomioon sisältyi lisäksi että sinun tulee suorittaa satatuhatta frangia notario Frasnelle. Isä aikoo myydä La Vigien ne maksaakseen. Hän sanoo, että kovaksi onneksi sinä olet viipynyt niin kauan, että sinun on täytynyt käyttää niitä rahoja, ja että asia kunnian kannalta katsoen, on asetettava varkauden tasalle. Charles sitävastoin väittää, että maksaminen olisi samaa kuin tunnustaa sinut syylliseksi ja että sitä ei saa missään tapauksessa tehdä. Mutta hänen ei tarvitse vastata perheen kunniasta, ja minä olen isän kannalla. Joka tapauksessa sääsi oikeus toimeenpantavaksi takavarikon, jonka nojalla äidin omaisuus jaettiin, joten sinun osuutesi saatiin irti. Minun osastani, kun olen täysi-ikäinen, antoi isä minulle summan, jonka sinulle lähetän ja jota häneltä pyysin. Hän näytti hämmästyneeltä; en tiedä ymmärsikö hän. Minä tarjosin hänelle sinun kirjettäsi. Hän kieltäytyi sitä lukemasta sanoen:
»— Ei, hän on minulle kuollut, ellei tule todistamaan viattomuuttansa.
»Olen liittänyt tähän vielä sata frangia paluumatkaasi varten. On välttämätöntä, että tulet Ajattele mitä vääryyttä olet meille tehnyt. Äitimme nimessä jonka viimeinen tahto ja toivomus se oli, isämme nimessä, jota sinä olet haavoittanut sydämeen, tähän mm jaloon ja niin hellään sydämeen, Félicien ja Hubertin nimessä, jotka ansaitsevat sinun hyväksesi Germainen ja minun, pikku siskosi nimessä, kaikkien omiemme nimessä, jotka niin pitkän ajanjakson kuluessa ovat näyttäneet vain kunniallisuuden esimerkkejä ja jotka vannottavat sinua ettet yhdessä hetkessä kaataisi nurin monien sukupolvien työtä: tule. Minä odotan sinua. Olen aina paikalla. Autan sinua. Uskon, että kun vain sinä palaat, kaikki vielä korjaantuu. Sillä sinä et ole syyllinen. On mahdotonta, että olisit. Kirjeestäsi näen selvään, että sinä et ole. Ja, vaikka siitä olisi vaaraakin sinulle, tule kuitenkin. On kohtuullista, että sinäkin vuorostasi kärsit, etkä sinä ole mikään raukka, joka sitä karttaisit.
»Olen lopettanut. Hartaasti toivon saaneeni sinut vakuutetuksi. Jos hän kuitenkin olisi meitä voimakkaampi eikä meidän uhrauksistamme ja kärsimyksistämme huolimatta sinun soveltuisi palata nyt, niin odottaisin sinua edelleen. Odottaisin koko elämäni. Elän isäämme ja sinua varten. Tiedä, että minä en sinua milloinkaan hylkää. Olenhan luvannut sen äidille. Sinä olit hänen viimeinen ajatuksensa. Ja jos minun kirjeeni sinua masentaa, muista, että hän kehoitti sinua rohkaisemaan mielesi, ajattele isämme sanoja; niin kauan kuin elämä on tallella ei mitään ole menetetty.
»Hyvästi, Maurice, minä syleilen sinua. Sisaresi
»Marguerite.»
Mitä oli se suru ja häpeä, jota Maurice oli tuntenut rakastajattarensa puolinaisten tunnustusten vuoksi verrattuna siihen tuskan ahdistukseen, jolla Margueriten kirje häntä kouristi? Kuinkapa kestäisi sitä sama mies, joka hiljan vain häväisevän epäluulon vuoksi oli aikonut juosta järveen? Hänen jalkaansa juuressa kutsui häntä järvi samalla tavalla, tarjoten unohdusta, äänettömyyttä, rauhaa, mutta hän ei edes katsahtanut sinne. Rodun kutsu kaikui hänen rinnassaan ja heikentymisen asemesta jännitti hän kaikki voimansa noustakseen saamaansa murskaavaa iskua päin. Kuoleman ajatus on luonnollinen rakastaville, kun he tuntevat epäilyä onnensa iäisyydestä. Nyt ei ollut enää kysymys hänen onnestaan, yksityisestä asiasta, jonka herra hän katsoi olevansa ja jonka kadotettuaan hän piti itseänsä oikeutettuna lähtemään elämästä, jos niin hyväksi harkitsi. Nyt oli hänen kanssaan koko hänen perheensä samassa kadotuksessa. Hän ei ollut oma herransa. Hän oli, tahtoi taikka ei, riippuvaisuussuhteessa, ja eristys, jonka hän oli luonut ympärilleen, oli vain virvaa ja turhuutta. Mutta samalla kuin hän menetti rakastavaisten ikuisen haaveen, että rakkaus muka on erillisyyttä, irti kaikesta kosketuksesta muun maailman kanssa, ammensi hän ikäänkuin voimanlähteestä vahvistusta juuri erillisyydestään, joka järkähtämättömästi velvoitti.
Eniten kärsi hän siitä, ettei voinut itkeä äitiänsä vapaasti, ilman tunnonvaivoja. Hän kadehti poikia, jotka arkun ääressä voivat antautua suruunsa ilman itsesyytöksiä. Eikö hän ollut osaksi syynä tähän kuolemaan, vaikka mikään ennakkoaavistus ei hänelle ollut sen tuloa ilmaissut? Hän muisti lääkärin selityksen, että tauti ei ollut toivoton, vaan että päinvastoin se paranee, kun vain potilas saa nauttia lepoa ja rauhaa. Mutta kuinkapa saattoi tuo heiverä olento kestää myrskyä?
Ja myrsky, jonka hän lähdöllään oli nostattanut, oli myllännyt, hävittänyt kotilieden. Kaikki oli hajalle viskottu, Marcellazit menneet, Hubert lähtenyt etsimään pientä kunniankorvausta tahratulle nimelle, ja suoranaista perikatoahan merkitsi vanhan kotikartanon myynti. Eikä kotona ollut enää muita kuin ukoksi tullut isä ja Marguerite. Mutta miksei Marguerite ollut mennyt naimisiin? Oliko hänen sulhasensa ollut kyllin katala lukeakseen hänen viakseen toisen syyn? Hän ei maininnut siitä mitään kirjeessään. Hän unohti itsensä luetellessaan heidän onnettomuuksiaan. »Minä elän isäämme ja sinua varten», sanoi hän koruttomasti, ilman muuta viittausta uhraukseensa. Ei kukaan ollut säästynyt, ei kukaan, paitsi syyllinen, joka hempeän taivaan alla oli elellyt mitä suloisimmissa nautinnoissa.