Sillä joskaan hän ei ansainnut herra Frasnen sinkoamaa katalaa syytöstä, oli hän syyllinen perhettänsä kohtaan, uskoessaan olevansa vapaa sitä pettämään. Ja hän syytti rakastajatartaan, jonka ymmärtämättömyys oli näin häntä häväissyt, jonka rakkaus oli häntä alentanut. Mutta rakkausko oli hänet alentanut. Rakkauteen, jota hän niin suuresti oli tavoitellut intoutuneessa ja samalla tiedonhaluisessa nuoruudessaan, joka oli hipaissut hänen sydäntänsä kuin ne hehkuvat henkäykset joita puihin ripustetut tarun harput odottivat soidakseen, sisällytti hän kaiken tunteellisuutensa niinkuin harpun soimisen tuuleen. Sen lukuun hän pani kaiken innon ja heikkouden, joiden lähde oli hänessä itsessään. Keskellä tätä pikaista elämänsä katselmusta muisti hän Edithin silmät, suun, liikkeet. Niin, noiden liikkeiden sulolle, tuon äänen hyväilylle, noiden katseiden hehkulle oli hänen sydämensä soitto ripustettu. Hän luopuisi tästä naisesta, mutta ei rakkaudestaan.
Ja mistä kävi hänen sitten Edithiä moittiminen? Mitä tämä aavisti siitä murhedraamasta, jossa hän aiheutti kokonaisen suvun turmion? Varmaan ei mitään. Hän oli ottanut tuon rahan niinkuin he ottavat sydämiä, ajattelematta pahaa ja luullen sitä oikeudekseen. Jos Maurice ilmoittaisi hänelle asian, hämmästyisi hän ja palaisi epäröimättä Chambéryhin huutamaan tuomareille rakastajansa viattomuutta. Tätä jalomielisyyttä Maurice ei halunnut. Parempi, ettei hän saisi sitä milloinkaan tietää ja että hän saattaisi itseään mihinkään vaaraan. Hän, Maurice, lähtisi tänä iltana… ei, ei tänä iltana, huomenaamulla, hänelle ilmoittamatta, täytettyään hänen laittomat myötäjäisensä, jottei niistä puuttunut mitään.
Mutta miten Edithin kävisi näin hyljättynä? Eikö hänellä, Mauricella, ollut myöskin velvollisuuksia häntä kohtaan, jolle rakkaus oli elämän kaikkeus?… Hän koetti kuvitella Edithin tulevaisuutta. Näki hänet armotta julmasti raadeltuna, kuuli hänen kiroavan ja itkevän rakastajaansa vuorotellen, huutelevan häntä pyhässä metsässä, kappeleissa, kaikissa heidän lempensä muistopaikoissa. Maurice tunsi vilpitöntä osanottoa hänen sieluntuskaansa. Mutta toisaalta Edithissä oli niin paljon joustavuutta, niin hurja elämänhalu, että hän kyllä taas tointuisi. Eikö hän ollut nähnyt Edithin väristen ja jyrkkänä nousevan häntä vastaan, kun hän oli esittänyt kuolemaa? Epäilemättä hän tointuisi, kestäisi, jäisi elämään. Ja Maurice tunsi sydämenahdistusta ajatellessaan, että kenties kerran, tuonnempana tämä hurja tuli, joka häntä kulutti, palaisi jollekin toiselle…
»Ei, ei sitä», huokasi hän. »Sitä en tahdo.»
Tämä oli viimeinen taistelu. Ensi hetkestä oli hän tuntenut tappionsa. Äidin kuolema, perheen viimeinen vetoaminen, hänestä langetettu häväisevä tuomio eivät sietäneet epäröimistä. Hän ei voinut tehdä muuta kuin järjestää lähtönsä yksityiskohtaisesti, mahdollisimmassa määrässä lieventää Edithin onnettomuutta. Jäädä hänen luokseen kauemmaksi ei hän tahtonut, mutta hauras päätöskin eritä hänestä tuntui niin tuskalliselta että teki mieli huutaa…
Edith odotti häntä levottomasti hotellin portailla. Heti nähdessään
Mauricen tulevan juoksi hän vastaan.
— Vihdoinkin! äänsi hän kuin hiljaisena valituksena, ei nurkunana.
Maurice koetti hymyillä.
— Päivää, Edith.
Herkkänä ja tarkkaavaisena hän katsasti rakastajansa kasvoja ja huomasi kyynelten jälkiä.