Lyhin tie Ortan asemalle kulki Monte Sacren kautta. Aamunsarastuksessa kalpeneva kuu loi kuin pelonalaista ja salakähmäistä valoa puoliksi valjenneeseen metsään. Mäntyjen ja lehtikuusten runkojen välitse hiipivät sen säteet maahan varisseille kellastuneille lehdille ja paneutuivat kappelien seinämille. Tullessaan viidennentoista kappelin luo kohotti Maurice päätään ja pysähtyi. Sen soljat pilarit seisoivat valkoisina, yksi ja toinen heitti mustan varjon seinää vastaan.
Hän nousi portaita ylös ja kääntyi viimeistä kertaa katsomaan tuttua maisemaa. Kaivon arkku, muutamien pyhättöjen selkeät piirteet kohosivat hänen ympärillään kuin ilmestykset. Hän erotti kauempana tummat vuoret ja eri puolella kukkulaa osia järvestä. Belvédèren hotelli oli jo jäänyt rinteen taakse näkymättömiin. Sitä hän kuitenkin etsi. Kivet, joita hän tallasi, puut, kappelit, koko ympäristön, jonka auringonnousu nyt palautti vaikuttavimpaan valaistukseensa, painui hänen mieleensä. Niinkauan kuin hänellä olisi voimaa muistella, hän näkisi ne jälleen tällaisina, ei niiden oman erikoisen viehätyksen vuoksi, vaan päähenkilön toimintapaikkana. Matkan päästä vielä tämä päähenkilö, hänen nuoruutensa ainokainen kukka, vaikutti tenhoavasti. Sen sijaan, että olisi paennut taakseen katsomatta Maurice seisoi yhä hievahtamatta tällä paikalla, joka oli Edithin lempipaikka ja jonne hän ruusunkukkia kädessä oli tullut heidän vuosipäivänsä aattona, heidän onnensa viimeisenä päivänä.
Raukeana väsymyksestä nukkui hän nyt heidän huoneessaan. Tunnin, kahden kuluttua, ehkä jo ennenkin, kun hän nousee tullakseen hänen luokseen, hän löytää kampauspöydältä musertavan kirjeen, joka hellävaraisin sanoin ilmoittaa hänelle eron tapahtuneeksi. Hän ei tietenkään sitä heti käsitä. Kuoressa olevat paperit selittävät asian paremmin. Siinä oli kuitattu hotellilasku, muutamia seteleitä, Milanon Internationale-pankin talletustodistukset ja niitä täydentämässä Marguerite Roquevillardin shekki, jonka Maurice oli kuitannut. Siitä hän huomaa kenenkä väliintulo tämän sai aikaan. Perhe, jonka hän oli voittanut, otti pois hänen rakastajansa. Silloin hän puhkeaisi suureen tuskanhuutoon. Niin kaukana hänestä kuin hän, Maurice, olisikin, aina tulisi hän kuulemaan sen vihlovana mielessänsä…
Metsästä väistyi kuunvalo aamunnousun tieltä. Aika kului. Maurice seisoi nojaten pilaria vastaan eikä voinut lähteä.
»Mistä sainkaan rohkeutta murtaa hänen sydämensä ja omani», mietti hän. »Hän on tuolla, ihan lähellä minua vielä. Jos palaisin, ei hän tietäisi mitään. Hänen heräämisensä olisi suloinen ja kevyt. Mutta ei, minä en milloinkaan enää tule häntä näkemään. On suhteita, joita rakkaus ei voi ehkäistä. Nyt ymmärrän, että onni ei ole oikeus. Minä rakastan häntä ja kidutan. Se paha, jonka hän minulle teki, ei ollut tahallista. Minä muistan tunteneeni vain elämää hänen rinnallaan joka hetki, mutta kuitenkaan en voisi enää elää hänen kanssaan… Edith, muistatko vielä? Sinä annoit minulle kukkia ensimmäisenä iltana. Ja sitten annoit minulle huulesi empimättä, niinkuin kukkasikin. Kun sanoit minulle: 'minä olen sinun, mutta yksin sinun, milloin tahdot', tunsin ennakolta hyväilyjäsi, jotka ovat syöpyneet minun veriini. Ah! älä sen vuoksi, että olet niin herkkä hyväilyille, sen vuoksi että juuri nyt kun saat minun tähteni kärsiä, sinun heikkoutesi huolestuttaa minua mitä tulevaisuuteen tulee, älä luule, että rakastan sinua vähemmän ja ettei minun siksi, että tiedän tämän tähden kerta saattavani sinut kadottaa, Edith, sopisi sitä ajatella, mutta kenties rakastan sinua vielä enemmän… Miten muistelet sinä minua? Kahden syksyn välin täytti rakkautemme. Tämä vuodenaika oli sinun lemmikkisi. Tapasin sen kultaa sinun silmissäsi, sen hurmiota sylissäsi. Nyt se muistuttaa minusta päivänkukkia Ortan hautuumaalla. Se verhosi kuolemaa. Ymmärrätkö, kuolemaa? En ole sanonut sinulle jäähyväisiä, mutta kaikki on lopussa. Se oi kuin kuolema meille. Sinä itket, puhut, kävelet, olet muille elävä olento täynnä suloa ja nuoruutta; mutta minulla ei sinusta ole enää mitään, minulta sinä olet kuollut. Ja parempi olisi että todella olisit kuollut. Sinä et kiroaisi minua, joka sinua rakastan ja jonka kuitenkin täytyi kuristaa rakkautemme…»
Junan vihellys tempasi hänet tylysti irti tästä toivottomuuden tilasta, johon hänen tahtonsa vähitellen luisui. Oliko aika livahtanut ohi? Ei, tämän täytyi olla Novareen laskeutuva juna, joka lähtee muutamaa minuuttia ennen kuin Domodos-solaan nouseva. Tämä otollisella hetkellä tullut muistutus palautti hänen tarmonsa. Hän jätti kappelin, juoksi metsän läpi ja saapui asemalle. Aamu nousi vuorille ja kuu haihtui avaruuteen.
Hän osti piletin Corconioon, joka on Ortaa lähellä, mutta päinvastaisella, suunnalla kuin se, minne hän, lähti, sekoittaakseen Edithiltä jäljet, jos tämä ehkä yrittäisi häntä tavoittaa. Matkalla syyttäisi hän erehdystä.
Omegnaan saakka kulkee rautatie liki järven rantaa. Vaunussa istuutui Maurice selkä eteenpäin ja kumartui akkunaan nähdäkseen vielä nämä muistorikkaat paikat. Keveät aamuvirit juovailivat järven pintaa. Niemen puut näyttelivät soijia runkojansa ja oksiensa kantavuutta. Tuolla hän oli oppinut tuntemaan onnen. Juna lähti Omegnasta. Turhaan yritti hän vielä löytää Orta Novaresea, silmillänsä, sydämellään pidättää pakenevaa maisemaa. Toisia, jotka suurensivat välimatkaa, putoili väliin kuin kiviä hautaan. Hän kuuli itsekunkin kumahduksen.
Tuntia myöhemmin saapui hän Domodos-solaan, pieneen Alppien juurella olevaan italialaiseen kaupunkiin, jota Lago Maggioren yläpuolella huuhtelee vuolteinen vihreä Tosa. Sieltä lähtee hevosrata, joka yhdistää Italian Sveitsiin Simplonin vuoren kautta, jos valjakot ovat hyvät ja hevosten vaihto täsmällistä, kuljetaan tuo neljäseitsemättä kilometriä Ossolan laaksosta Rhônen laaksoon kahdessatoista tunnissa. Matka maksaa lähes kaksikymmentä frangia. Saadakseen rahapuolen täysin selväksi Edithin suhteen oli Maurice melkein tyyten tyhjentänyt kukkaronsa Hän oli tutkinut matkaoppaita. Torinon kautta oli matka kalliimpi. Kun hän olisi lunastanut kolmannen luokan piletit Ortasta Domodos-solaan ja Briegistä Chambéryhin, ei hänelle laskelmansa mukaan jäisi taskuun kuin kolmen tai neljän sangen vaatimattoman atrian hinta. Se oli todellakin tuhlaajapojan paluu. Nöyryytystä tuntematta kärsi hän puutetta, joka asetti hänet samalle tasolle samassa vaunussa matkustavien köyhien työmiesten kanssa Tämä pikku huoli päinvastoin hälvensi hänen tuskaapa. Todellista levottomuutta ei hän senvuoksi tuntenut. Hän tiesi miten voi säästää karttamalla ajoneuvoja ja Briegin kalliita hotelleja. Simplonin vieraskoti vuorenkukkulalla, samoin kuin Grand Saint-Bernardinkin vuorella oleva, tarjoaa ilmaista vierasvaraisuutta vuoren yli kulkevalle köyhälle väelle, ja matkailijatkin käyttävät hyväkseen sen suojaa. Hänen vierustoverinsa, muuan Piemontén mies, joka tunsi paikat, selitti hänelle: »Vieraskoti on aina avoinna. Päivät ja yöt, yöt ja päivät. Yöllä on vain mentävä sisään, etsittävä huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään keneltäkään.»
Näin helpottuivat matkan vaikeudet. Hän kulkisi Simplonille jalkaisin ja nukkuisi vieraskodissa. Domodos-solassa, mihin rautatie päättyi, nousi hän junasta ja käveli ylpeästi hevosvaunun ohi, joka seisoi aseman edustalla ja joka viiden alkutaipaleella virman hevosen vetämänä sangen pian hänet saavutti. Ajaja mitteli katseellaan matkalaukkua kantavaa, hyvinpuettua nuorta miestä, joka ei kammonut jalkapatikkaa. Hän hiljensi valjakon kävelemään, läimäytti piiskaansa herättääkseen huomiota ja kohteliaalla liikkeellä, jommoisella naiselle tarjotaan kukkavihkoa, tarjosi hän vapaata paikkaa vaunussa.