Hän sammutti lampun. Hämärää valoa kuulti akkunaverhojen lomista.
— Yöhän nyt on, Maurice.
— Näkyyhän jo hiukan aamunsarastusta.
— Ei se päivää ole. Se on kuunvaloa.
— Nuku vielä, Edith. Sinulla on siihen aikaa.
— Niin. Minä olenkin väsynyt, minua niin raukaisee.
Hän painoi päänsä jälleen korvalliselle ja sulki silmänsä. Nukkuessakin oli Edithissä vielä lemmenhempeyden ilmettä. Maurice astui vuoteen luo, kumartui häntä kohti ja katseli hänen kasvojansa huoneen epämääräisessä hämärässä.
»Noiden silmien tuike, joka minun elämääni elvytti», mietti hän, »on minulta sammunut. Minä en enää saa nähdä sen tuikkivan. En näe verenliikettä poskilla, en hampaiden valkeutta puoliavointen huulien takana, en suun kaarta, nenän piirtoa, enkä tummien hiusten tulvaa, jonka tuoksun tunnen. Hänen ruumiinsa on minulta mennyttä, ..»
Hän tuli vaarallisesti hentomieliseksi. Hänessä heräsi kiusaus jäädä. Hän kumartui lähemmäksi ja siveli viehkeän lämmintä otsaa. Edith hymyili epämääräisesti silmät yhä kiinni. Ja Maurice poistui huoneesta.
Hotellin käytävässä tapasi hän vain pojan joka haukotteli harjatessaan permantoa eikä kiinnittänyt huomiota hänen puuhiinsa. Hänellä oli mukanaan vain käsilaukku, talvipalttoo ja keppi.