— Edith, huokasi hän ja pysähtyi hetkeksi.
Hän ymmärsi, että nämä kolme päivää olivat lopullisesti heidät erottaneet. Ja kun hän kuitenkin rakasti, syytti hän itseään yhä julmuudesta. Sitten lähestyi hän vuoren kylkeen uurretun tien kaidetta. Chambéryn tulet tuikkivat. Hän määritteli paikkoja.
— Hautuumaa. Koti.
Ensimmäiseksi lähti hän äitinsä luokse. Kalmisto oli suljettu eikä hän päässyt sisälle. Sitten saapui hän kiusallisia katuja pitkin kotiansa. Kello löi kahdeksaa. Hän oli kohmettunut, hänen oli nälkä: minnekä mennä, ellei sinne? Sykkivin sydämin hän soitti. Uusi palvelijatar avasi oven, hän ei siis voinut mennä sisään ilman muuta, vaan piti kysyä epämääräisellä äänellä.
— Neiti Roquevillard.
Hän jäi eteiseen. Nöyryytettynä, voitettuna tunsi hän kiusausta paeta, mennä minne hyvänsä. Mikä outo voima oli häntä hartioista työntänyt aina isän katon alle asti?
Marguerite ilmestyi ja heittäytyi hänen syliinsä.
— Sinä, Maurice, sinä.
Ja ponnistellen ollakseen itkemättä lisäsi hän hiljaa:
— Eilisestä alkaen olen sinua odottanut.