— Entä Maurice? En näe Mauricea.
— Hän tulee perässä, luullakseni jonkun toisen kanssa.
Rouva Roquevillard laski tyytyväisenä kätensä puolisonsa olalle.
— Se on kai vävymme, Charles Marcellaz. Lasku on toimitettu. Minä lasken aina, niinkuin silloin kun he vielä olivat pieniä: Germaine, Hubert, Maurice, Marguerite.
— Ja aina vain puuttuu laskusta Félicie, vastasi mies. Hänen kasvojansa pimensi varjo: hän ei tottunut toisen tyttärensä poissaoloon, joka laupeudensisarena oli mennyt merten taakse Hanoin sairaalaan.
Rouva nojautui lujemmin mieheensä:
— Ei François, ei hän ole kaukana meistä. Hänen ajatuksensa ovat meidän luonamme: tiedän sen, tunnen sen. Hubert, joka palatessaan Kiinasta näki hänet, tapasi hänet onnellisena. Ja kerranhan kuitenkin yhdymme jälleen kaikki.
Mies ei antautunut tälle alalle, vaan jatkoi laskemista:
— Se ei olekaan Charles, joka on Mauricen rinnalla. Se on joku nainen.
He ovat poikenneet oikotieltä ja tulevat pääkäytävää.
— Se on ehkä rouva Frasne. Näetkö hänen miestään?