Tullessaan takaisin työhuoneeseensa tapasi herra Roquevillard herra Hamelin uunin luona hajamielisyydestä tulta kohentelemassa. Hän istuutui vanhusta vastapäätä ja molemmat olivat pitkän aikaa mietteissään ääneti:
— Minun ääneni ei milloinkaan ole kantanut kovin kauaksi, sanoi vihdoin esimies jatkaen sisäisiä päätelmiänsä, ja ikä on sen uuvuttanut. Minä olen osannut vain selittää, en koskaan liikuttaa. Minä tulen kuitenkin paikalle ja sanon muutamia sanoja syytetyn perheestä ja syytetystä itsestään. Mutta toinen, varsinainen puolustuspuheen pitäjä, on tarpeen. Minä voin vain avustaa teitä, ystäväni.
Hän ei lausunut mielipidettään Mauricen menettelystä, ja ehkei hän sitä itselleenkään selittänyt. Hän tunsi naista kohtaan tuota miltei halveksumiseen ulottuvaa epäluottamusta, jota usein tapaa ankaran ja pidättyväisen elämän lopulla. Minkään rouva Frasnen kunnia ei hänestä näyttänyt ansaitsevan niin suurta huolenpitoa. Hänestä kerrottiin seuraava omituinen piirre: tervehdittyään kerran erästä huonomaineista naista, joka siitä oli turhamielisyydessään kerskunut, sillä hän levitti ympärilleen kunnioitusta, sai hän sen tietää ja siitä pitäen lakkasi hän tuntemasta ketään kaupungin kaduilla.
— Aavistaakohan, kysyi itseltään ääneen herra Roquevillard, joka ymmärsi lapsensa paremmin, arvaakohan valamiehistö tämän vaikenemisen jalomielisyyden? Se ei ole luultavaa.
— Se on mahdotonta, vahvisti jyrkästi herra Hamel. Teidän poikanne asia on menetetty, sillä tässä ei ole paikka pelastaa sitä toista henkilöä. Mutta eikö meillä ole oikeutta puolustaa häntä hänen omasta kannastaan huolimatta?
— Mutta kuinka?
— Rikosasiain oikeudessa on puolustus pakollinen, te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä. Syytetyn valitseman asianajajan puutteessa määrää tuomari hänelle avustajan. Jos herra Bastard määrätään siihen viran puolesta — ja riittää, jos minä esimiehenä siitä tuomarille huomautan — niin hänellä on rajoittamaton puolustuksen vapaus, sillä uhalla, että puolustettava sitten puhuu muuta.
— Mutta tämäpä jälkimäinen tekisi epäsuotuisan vaikutuksen valamiehistöön.
— Minä en näe muuta keinoa. Paitsi jos…
Mutta vanhus vaikeni. Herra Roquevillardin uudistetutkaan kysymykset eivät saaneet häntä vaiteliaisuudestaan luopumaan.