— Te teette meistä pilaa.
Asianajaja Bastard ja viskaali Vallerois, jotka olivat keskustelleet syrjempänä, lähestyivät korvat höröllä.
— Niinkuin sanottu, korosti puhuja. Ilmaiseksi.
— Mutta kuinka?
— Näin. Herra Roquevillard on, hankkiakseen tarvitsemansa rahat, pannut La Vigien myytäväksi. Notario, maitre Doudan, on siitä hänelle tarjonnut satatuhatta frangia maksettavaksi heti käteisesti, mutta ehdolla, että hän ilmoittaa ostajan nimen vasta viidentenätoista päivänä. Viidestoista päivä, pankaa mieleenne tämä lykkäys. Herra Roquevillard, jolla ennen oikeuden istuntojen alkamista ei ollut valinnan varaa, suostui. Hän ei voinut toivoa saavansa enempää näin lyhyessä ajassa. No niin, erään apulaisen lörpöttelyn vuoksi tiedetään nyt — minä kuulin sen vastikään — että todellinen ostaja on herra Frasne. Herra Frasne siis antaa satatuhatta frangia toisella kädellä ottaakseen samat rahat takaisin toisella ja pääsee tällä yksinkertaisella keinolla suurenmoisen kartanon omistajaksi.
Tämä häikäilemättömyys meni liian paljon yli tavallisten metkujenkin mitan ollakseen herättämättä hämmästystä. Ei etsitty sen moraalista syytä enempää kuin oli syvennytty Roquevillardien tekoon vanhan sukukartanon uhraamiseen. Onnettomuudessa, joka häntä oli kohdannut ja joka hävitti hänen kotinsa ehkäpä omaisuutensakin oli herra Frasne tarttunut siihen, mikä häntä vielä kykeni innostuttamaan, afääreihin, niinkuin taiteilija etsii lohdutusta taiteestaan tai armelias nainen hyväntekeväisyydestä. Kontrahtien ja numeroiden sokkeloiden selvitys haihdutti hänen surullisia ajatuksiaan. Hän unohti omat harminsa möyriessään asiakkaidensa asioita ja vastakkaisten etujen ristiriita tuotti hänelle tyydytystä. La Vigien juttu häntä erikoisesti innostutti: se tarjosi tilaisuuden rohkeaan taktilliseen kaappaukseen, jonka kiusausta hän ei voinut vastustaa. Hän toivoi sen pysyvän salassa hovioikeuden istuntokauden loppuun. Mutta mikä salaisuus voi säilyä kaupungissa jossa ei ole kahtakymmentätuhatta asukasta ja jossa jo sulkeutunutta perhe-elämää pidetään vaateliaana omituisuutena?
Ensimmäisenä lausui mielipiteensä herra Latache parilla sanalla, jotka hovioikeuden presidentin lausumina olivat melkein tuomion arvoiset:
— Se on säädytöntä.
— Ei ensinkään, intti Coulanges. Tila on myytävänä, se ostetaan. Siihen on oikeus.
Yhtäkaikki sai herra Frasnen ovela temppu vain vähän hyväksymistä jo senkin nuorison puolelta, joka nykyään sijoittaa innostuksensa niinkuin rahansakin vain varmoihin papereihin. Useimpien mielestä meni tämä kuitenkin liian pitkälle, ja nyt paheksuttiin hänen tekoaan enemmän kuin vuosi sitten hänen vaimonsa pakoa. Lisäksi teki se, että hän oli kotoisin Dauphinésta, hänestä nurkkapatrioottien silmissä muukalaisen, joka tämmöisillä tempuilla rikastutti itseään maan kustannuksella. Tosin ei ollut pahastuttu Roquevillardien masennusta, joiden ylemmyys ärsytti yleistä keskinkertaisuutta; mutta ällistyttiin, kun nähtiin heidän itsensä lisäävän onnettomuuttaan ja omin käsinsä täydentävän tuhoansa. Mistä tämä lahjoittelu, jos Maurice ei ollut syyllinen, ja jos hän taas oli, miksi tämä tunnustus? Nuorukaisen päätöstä ei näet tunnettu. Herra Hamel oli ammattivelvollisuuden mukaisesti vaiti ja herra Bastardin vaikenemiseen oli eri syynsä: herkutellen, näistä huomiotaherättävistä seikoista toivoi hän vielä, että hänen apuaan tullaan pyytämään.