— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.
— Olisitteko mustasukkainen?
— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä…
— Ja te?
— En sitä teille enää sano…
— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.
Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen, jossa kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.
— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin maailmankaikkeus.
Ja kuiskasi:
— Minä rakastan sinua, Edith.