— Saitko tavata Mauricea vankilassa?
— Sain, isä. Me itkimme yhdessä.
— Itkitte? Niin, kouristaa minunkin sydäntäni. Mutta minä en itke. Huomenillalla olen vapaa itkemään mielinmäärin. Sitä ennen en anna vierähtää kyyneltäkään.
Vähän oudostuneena herkkyyttä, joka kirkasti ja nuorensi rakkaita kasvoja, joissa hän oli niin monta kertaa seurannut heitä koskeneiden kolausten sarjaa, käytti Marguerite sitä kuitenkin heti hyväkseen suorittaakseen sovitustehtävänsä loppuun:
— Isä, Maurice pyytää takaisin paikkaansa teidän sydämessänne.
— Sitä hän ei ole milloinkaan menettänyt.
— Tiesinhän sen. Annatteko siis hänelle anteeksi?
— Aikoja sitten olen antanut.
— Ah!
— Sinä iltana, jolloin hän palasi, pikkuruinen.