Ja herra Roquevillard puristi tytärtänsä rintaansa vasten, jo uuden tehtävänsä tenhoissa ja toimellisena:
— Sinä olet aina luottanut minuun, pikkuruinen. Mene hakemaan perheen päiväkirjat, vanhimmatkin.
Tyttärensä lyhyenä poissaoloaikana sai hän juttua koskevat asiakirjat, jotka herra Bastard lupauksensa mukaan lähetti, aukaisi ne, lehteili niitä ja katsoi kelloa:
— Kohta kuusi. Onkohan minulla aikaa?
Ja hän katsoi murheellisena sitä yhä kasvavaa nidoskasaa, jota
Marguerite monena sylyksenä latoi hänen eteensä.
— Siinä on kaikki, sanoi tyttö. Niitä on paljon, ja hyvinkin vanhoja.
Viidensadan vuoden työ ja kunto oli noiden kansien välissä. Viimeiseksi antoi Marguerite isälleen pienehkön nidoksen:
— Tässä, selitti hän hiukan punastuen, on minulla meidän historiamme yhteenveto, sen pääpiirteet, varsinkin maalle tehdyt palvelukset. Se on jonkinlainen esitelmä vieraampia varten.
— Oletko sinä aavistanut, että me kerran saattaisimme tarvita sellaista?
— En, isä. Minä olen kirjoittanut sen viime talvena vastalauseeksi sitä häväisyä vastaan, joka meitä kohtasi. Luin ensimmäisiä kohtia siitä äidille sairasvuoteen ääressä, ja hän hyväksyi minun ajatukseni.